Ota tai jätä!

Muutama päivä sitten kuuntelin kahvilan viereisessä pöydässä käytävää keskustelua. Myönnän, ettei se ole kohteliasta, mutta oli täysin mahdotonta olla kuulematta, naisten suorastaan huutaessa.

Toinen naisista, ehkä 35-vuotias, kertoi, kuinka mies oli ehdotanut hänelle varovaisesti laihdutuskuuria ja liikunnan lisäämistä. Ystävättären kauhisteltua asiaa jonkin aikaa, nainen tarkensi: "Mies sanoi, että hän auttaisi minua laihduttamaan lapsista jääneet kilot pois. Että voisimme mennä yhdessä lenkille tai salille. Ajattelin, että mene sinä vain keskenäsi laihduttamaan kaljamahasi! Että minun ylipainoni on sentään sinun lapsiesi aiheuttamaa!"

Ystävätär siihen: "Kyllä! Eikö se ole niin, että mies joko hyväksyy sinut sellaisena kuin olet ja rakastaa myös kilojasi, tai sitten ei. Sano hänelle, että ota tai jätä!"

Sanat jäivät soimaan päähäni. Ota tai jätä.

Jätettynä naisena ja etenkin kun se tapahtui vauvaputken päätteeksi vauvan ollessa vasta muutaman kuukauden, kun mies löysi salarakkaan, tiedän jotain vauvakiloista, jätetyksitulemisesta, riittämättömyydentunteesta ja nöyryytyksestä naisena.

Tiedän myös, ettei kumpikaan näistä naisista oikeasti hyväksyisi miehen valintaa, jos tämä ilmottaisi jättävänsä vaimonsa liikakilojen takia. Ei tietenkään. Mutta mitä se sitten tarkoittaa? Periaatteessa miehellä on vain yksi vaihtoehto: Jäädä ja rakastaa naisen liikakiloja.

Tietenkään kukaan järkevä ihminen ei valitse puolisoaan pelkän kehonrakenteen mukaan, vaan ihminen rakastuu toiseen koknaisuudessaan. Keho on vain yksi osa koko pakkausta. Siksi rakkauteen tuskin vaikuttaa, ainakaan suoranaisesti, jos partnerille kertyy aviovuosien saatossa liikakiloja.

Mutta toisaalta: Jos keho on vain osa ihmistä, eikä sen muuttuminen vaikuta siihen, rakastaako toista, eikö kumppanilla sitten ole oikeus haluta muutosta muista syistä? Esimerkiksi terveydellisistä? Tai esteettisistä? Pitääkö kumppanin kehoa tosiaan rakastaa sen kaikissa muodoissa, jos kumppania itseään kuitenkin rakastaa? Eikö kellä tahansa ole oikeus kannustaa puolisoaan pitämään itsestään huolta? Vai onko se sittenkin vain meidän naisten etuoikeus?

Jos nainen on sitä mieltä, ettei hän ole yhtä iän myötä muuttuvan kehonsa kanssa, että tosirakkauden pitäisi nähdä pintaa syvemmälle, miksi hän sitten vaatii mieheltään päinvastaista? Miehen pitäisi nähdä pinta kuin pinta ja rakastaa sitä.

Palasin kahvilasta kotiin. Ennen kuin ehdin kertoa miehelle kuulemastani keskustelusta, meille syttyi riita siitä, että mies oli rakennellut vauvan kanssa vain palikkatorneja ollessani poissa sen sijaan, että hän olisi samalla tyhjännyt ja täyttänyt tiskikoneen, imuroinut, vienyt roskat, pessyt vessan, tai edes pedannut sängyn. Aina minun oli tehtävä kaikki! Ja jos minä en ollut läsnä pitämässä kosmostamme kasassa, koko elämä räjähti kaaokseksi!

Mies ilmoitti, että kritiikkiä hän kyllä kesti, mutta että äänensävyni oli toistamiseen niin alentava, ettei hän ollut valmis enää sietämään sitä. Enkö tosiaan voinut pikkuhiljaa, vuosien jälkeenkään tehdä asialle mitään? Enkö ottanut häntä partnerina tosissaan, kun en kerran kunnioittanut hänen toistuvaa pyyntöä tehdä asialle jotain?

Silloin räjähdin: "Tiesithän mitä saat, kun otit minut! Olimmehan tunteneet toisemme jo 16 vuotta ennen kuin meistä tuli pari. Sitäpaitsi sanoin, että olen tällainen, kun olen raskaana. Minä vain olen tällainen, eli ota tai jätä!"

Hätkähdin sanojani.

Ne olivat juuri samat, mitkä olin juuri kuullut kahvilassa. Siellä minua oli naurattanut naisten itsekkyys ja kykenemättömyys ottaa kritiikkiä vastaan. Olin ollut miehen puolella, jolla oli mielestäni täysi oikeus vaatia vaimoaan lenkille, tekemään itselleen jotain.

Mutta kun kyse oli minusta, omista huonoista tavoistani, silkasta laiskuudesta työstää käytöstäni ja siitä, että päästin huonot ominaisuuteni valloilleen, silloin vaadin mieheltä itsekin joko-tai-mentaliteettia. Joko hän rakasti minua tällaisena, eikä vaatinut minkäänlaista muutosta, tai sitten hän sai lähteä hevonkuuseen.

Myönnän, että eron kokeneena naisena, minun pitäisi olla viisaampi.

Pitäisi tietää, että tällainen vastakkainasettelu on täysin naurettavaa. Eikö tämä ole juuri sitä kumppanuutta, jota olen kaivannut? Sitä raa'an rehellistä kasvupotentiaalia, mikä on mahdollista vain näin läheisessä suhteessa?

Pitäisi nähdä tällaisten sanojen positiivinen puoli: Niin kauan kuin puoliso vaatii muutosta, hän ei ole vielä lähtenyt. Hän haluaa ottaa, ei jättää. Hän näkee potentiaalin. Hän uskoo kykyysi muuttua ja haluusi ottaa hänen toiveensa huomioon. Hän uskoo sinuun.

Viides lapsi: Tämän minä voin antaa elämälle

Joskus pitää uskaltaa vielä yhden kerran. Sillon, kun todella pelottaa, että juuri tämä viimeinen pisara saa kaiken tulvimaan yli äyräiden. Silloin, kun tuntuu, että näin pitkälle uskallan, mutten askeltakaan pidemmälle. Kun jokin asia kauhistuttaa, riemastuttaa, haastaa ja salpaa henkeä yhtä aikaa. Koska juuri silloin ollaan rajalla. Hallitsemattoman, itseä suuremman elämän rajalla. Silloin tapahtuu ihmeitä, taikaa, niitä suurimpia siunauksia. Silloin ihminen kasvaa itsensä yli.

Kun mies viime syksynä ilmoitti toivovansa vielä toista lasta, haukoin henkeä. Pelkkä ajatus kuristi kurkkua. Tuntui, että huoneesta pakeni kaikki happi. Ahdisti. Pelotti. Minulle lapsi olisi viides. Siis viides. V-i-i-d-e-s lapsi.

Mistä ihmeestä kokoaisin taas kerran niin paljon voimia? Sitä energiaa, mitä ihmisen idättämiseen kohdussa tarvitaan. Mistä ammentaisin sen raa'an alkuvoiman tuon ihmisen synnyttämiseen tähän maailmaan? Saati sitten kaiken sen kärsivällisyyden ja viisauden niihin vuosikymmeniin, joita tarvittiin saattaakseen lapsi omilleen?

Eikö mies vaatinut liikoja? Miten oli kaikkien niiden unelmieni laita, mitä elämältä vielä odotin?

Aika kului, enkä olisi suostunut edes ajattelemaan asiaa, jos se ei olisi haastanut. Jokin sisälläni tiesi heti, että niin tulisi olemaan. Niin asioiden kuului mennä. Niin oli hyvä. Tunne, jota en uskaltanut aluksi edes sanoittaa. Eihän ihminen voinut saada viittä lasta, saati sitten haluta niin montaa. Ja vaikka muilla ei ollutkaan väliä, mitä he silti ajattelisivat?

Muutamaa kuukautta myöhemmin eräs tuttavani kysyi kuultuaan raskaudesta: "Sinä koet siis hallitsevasi äidin roolin erityisen hyvin, kun kerran uskallat ottaa sen noin monta kertaa."

Nainen ei tarkoittanut pahaa, mutta puki silti suurimman pelkoni sanoiksi. Niin, miten keskinkertainen ihminen oikeasti saattoi saada viisi lasta? Etenkin tällainen nainen, joka ei itse kokenut olevansa erityisen lahjakas äiti. Joka ei todellakaan kokenut hallitsevansa äidin roolia, vaan päinvastoin improvisoi päivittäin toivoen, että edes jokin menisi oikein.

Olinko sitten kenties tyhmä, mietin. Jos kerran ryhdyin asiaan, jossa en kokenut olevani ollenkaan hyvä näinkin monta kertaa. Pitikö päätä todella hakata seinään viisi kertaa? Mies nauroi ajatukselle. Että piti muka olla tietynlainen, jonkun kuvitellun äitistandardin mittainen, että olisi lupa saada viisi lasta. Olin ihan riittävän hyvä, ihan riittävä äiti, kuulemma.

Ehkä rohkeuteni lähteä tähän hulluuteen ei ollut sittenkään tyhmyyttä, vaan silkkaa keski-ikää. Tuota elämää janoavaa aikaa, joka saa ihmisen kysymään itseltään, mitä hän vielä odottaa elämältä.

Halusin vielä paljon. Mutta silti kaikki elämännälkä tuntui kiteytyvän tähän: Vielä ehtisin ennen kuin täyttäisin neljäkymmentä. Ennen kuin astuisin uuteen luopumisen vaiheeseen naisena. Saisin juoda viimeisen kerran nuoruuden lähteestä. Saisin kantaa ja antaa vielä kerran elämää. Olla täydellinen maailma pienelle olennolle. Kokea elämän ihme. Olla itse tuo ihme.

Kaikelle muulle olisi aikaa.

Ehkä asia olikin niin päin, että elämän oli täytynyt hakata päätään minun seinääni näin monta kertaa, kunnes vihdoin ymmärsin, ettei kyse ollut ollenkaan siitä, mitä minä elämältä odotin. Vaan siitä, mitä elämä odotti minulta. Tiesin nyt, mitä minä voisin antaa elämälle. Että tämä olisi perimmäinen tehtäväni, elämäni tarkoitus, jonka alle kaikki muu kyllä jäsentyisi.