Kun mies viime syksynä ilmoitti toivovansa vielä toista lasta, haukoin henkeä. Pelkkä ajatus kuristi kurkkua. Tuntui, että huoneesta pakeni kaikki happi. Ahdisti. Pelotti. Minulle lapsi olisi viides. Siis viides. V-i-i-d-e-s lapsi.
Mistä ihmeestä kokoaisin taas kerran niin paljon voimia? Sitä energiaa, mitä ihmisen idättämiseen kohdussa tarvitaan. Mistä ammentaisin sen raa'an alkuvoiman tuon ihmisen synnyttämiseen tähän maailmaan? Saati sitten kaiken sen kärsivällisyyden ja viisauden niihin vuosikymmeniin, joita tarvittiin saattaakseen lapsi omilleen?
Eikö mies vaatinut liikoja? Miten oli kaikkien niiden unelmieni laita, mitä elämältä vielä odotin?
Aika kului, enkä olisi suostunut edes ajattelemaan asiaa, jos se ei olisi haastanut. Jokin sisälläni tiesi heti, että niin tulisi olemaan. Niin asioiden kuului mennä. Niin oli hyvä. Tunne, jota en uskaltanut aluksi edes sanoittaa. Eihän ihminen voinut saada viittä lasta, saati sitten haluta niin montaa. Ja vaikka muilla ei ollutkaan väliä, mitä he silti ajattelisivat?
Muutamaa kuukautta myöhemmin eräs tuttavani kysyi kuultuaan raskaudesta: "Sinä koet siis hallitsevasi äidin roolin erityisen hyvin, kun kerran uskallat ottaa sen noin monta kertaa."
Nainen ei tarkoittanut pahaa, mutta puki silti suurimman pelkoni sanoiksi. Niin, miten keskinkertainen ihminen oikeasti saattoi saada viisi lasta? Etenkin tällainen nainen, joka ei itse kokenut olevansa erityisen lahjakas äiti. Joka ei todellakaan kokenut hallitsevansa äidin roolia, vaan päinvastoin improvisoi päivittäin toivoen, että edes jokin menisi oikein.
Olinko sitten kenties tyhmä, mietin. Jos kerran ryhdyin asiaan, jossa en kokenut olevani ollenkaan hyvä näinkin monta kertaa. Pitikö päätä todella hakata seinään viisi kertaa? Mies nauroi ajatukselle. Että piti muka olla tietynlainen, jonkun kuvitellun äitistandardin mittainen, että olisi lupa saada viisi lasta. Olin ihan riittävän hyvä, ihan riittävä äiti, kuulemma.
Ehkä rohkeuteni lähteä tähän hulluuteen ei ollut sittenkään tyhmyyttä, vaan silkkaa keski-ikää. Tuota elämää janoavaa aikaa, joka saa ihmisen kysymään itseltään, mitä hän vielä odottaa elämältä.
Halusin vielä paljon. Mutta silti kaikki elämännälkä tuntui kiteytyvän tähän: Vielä ehtisin ennen kuin täyttäisin neljäkymmentä. Ennen kuin astuisin uuteen luopumisen vaiheeseen naisena. Saisin juoda viimeisen kerran nuoruuden lähteestä. Saisin kantaa ja antaa vielä kerran elämää. Olla täydellinen maailma pienelle olennolle. Kokea elämän ihme. Olla itse tuo ihme.
Kaikelle muulle olisi aikaa.
Ehkä asia olikin niin päin, että elämän oli täytynyt hakata päätään minun seinääni näin monta kertaa, kunnes vihdoin ymmärsin, ettei kyse ollut ollenkaan siitä, mitä minä elämältä odotin. Vaan siitä, mitä elämä odotti minulta. Tiesin nyt, mitä minä voisin antaa elämälle. Että tämä olisi perimmäinen tehtäväni, elämäni tarkoitus, jonka alle kaikki muu kyllä jäsentyisi.
