Kadun syvästi sitä, että suomalaisena, tasa-arvoon kasvatettuna ja itsevarmana naisena lankesin noudattamaan niin tiukkaa naisroolia. Miksi?
Uskon, että suuri osa nykypäivän äititabusta liittyy epävarmuuteen. Roolien sekamelskaan. Siihen, ettei nykynainen enää tiedä, mitä häneltä odotetaan: antautuvaa, lempeää, rakastavaa äitiyttä, keveää, huoletonta, seksikästä, menestyvää kumppanuutta. Pehmeää naisellisuutta kotona, kovaa bisnesmiesmäisyyttä töissä, marttyyrimäistä pyhimysmäisyyttä äitinä, antautuvaa rakastajatarta sängyssä.
En yritä puhua naista yhteiskunnan ja odotusten uhriksi. Tasa-arvoinen nainen kantaa vastuun itsestään ja niistä mausteista, joilla hän oman naiseutensa maustaa. Ei se ole niin yksinkertaista, että pahat miehet tai epätasa-arvoinen yhteiskunta yrittäisivät tunkea naisia joihinkin rooleihin, joita passiivinen, avuton nainen sitten yrittää parhaansa mukaan täyttää.
Ei, vastuu on meillä naisilla itsellämme.
Ongelma on omat ideaalikuvamme. Emme kestä kritiikkiä esimerkiksi liian kovasta uraäitiydestämme, koska meillä on vahva mielikuva siitä, kuinka pehmeä äidin on oltava ollakseen riittävän hyvä. Tai emme kestä liian pullantuoksuista ja -vyötäröistä äitiyttä, koska emme halua olla "vain" äitiejä. Sellaisia "liian pehmeitä" kotiäitejä, jotka uhraavat uransa hellan ääressä.
Miksemme anna kritiikin tulla ja mennä? Miksi se särähtää aina korvaan, kolahtaa aina edes vähän johonkin äitiytemme kolkkaan?
Suomessa näitä äitikuvan ääripäitä tuskin enää on. Mutta täällä Saksassa kaikki on aina mustavalkoisempaa.
Silti moni tuntemani suomalainenkin nainen allekirjoittaa sen, että naiset elävät jatkuvassa itsesyytöksessä ja riittämättömyydentunteessa.
Mietin, kuinka paljon mainosmaailma ja kauneusteollisuus tienaa sillä, että koemme itsemme liian pyöreiksi, lattarintaisiksi, pitkiksi, lyhyiksi, vanhoiksi... Ihmettelen, kuka sitten hyötyy siitä, että me äidit tunnemme itsemme huonoiksi.
Epävarmuudestamme eivät hyödy ainakaan miehemme eivätkä lapsemme. Siitä hyötyy korkeintaan toiset naiset ja äidit.
Heikot naiset käyvät haaskalla toisten naisten epävarmuuksilla.
Pitkälle ei toisten heikkouksista nauttimalla pääse, mutta siitä saa hetkellistä tyydytystä omaan epävarmuuteen. "En minä ainakaan noin tekisi!" Toisin sanoen: "Olen parempi ihminen, nainen, äiti, koska teen asian erilailla."
Kuinka tyhmää, että me naiset potkimme alaspäin päästäksemme itse jollain ihme ideaali-äiti-nainen-skaalalla ylemmäksi.
Ja juuri tästä johtuu äitien vaikeneminen: Kukaan ei halua olla nokkimisjärjestyksen alapäässä. Kukaan ei halua olla haaskana muille.
Katuvatko Orna Donathin haastattelemat naiset sitä, että osallistuivat tähän äitien "survival of the fittest"-kilpaan? Ovatko he pettynyeitä siihen, kuinka vähän naiset toisiansa auttavat? Kuinka he jäivät riittämättömyydentunteensa kanssa yksin?
Miten olisi hieman enemmän yhteishenkeä, aitoa naisenergiaa? Ei enää miehiä, vaan yhdessä omia ja toistemme epävarmuuksia vastaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti