Kortti oli neljännen lapseni helmikuisen kotisynnytyksen aikana olohuoneessa olleen synnytysaltaan vieressä. Laitoin sen pöydälle muistuttamaan, että kipu kuuluu asiaan. Että usein juuri kärsimys kirkastaa näkemään, että kaikella on tarkoituksensa.
Fridan syntymä ei ollut kovinkaan kärsimyksellinen tapahtuma, mutta tarpeeksi kuitenkin, että lapsen syliin saaminen tuntui taivaalliselta. Ja kaikkien aamutähtien loiste sillä hetkellä kovin kirkkaalta.
Olen viimeisten kahden kuukauden aikana ihmetellyt, kuinka autuaalta tämänkertainen vauva-aika on tuntunut. Ihmeellisen ihanalta ja helpolta. Ei tunnu juurikaan missään. Tietenkin isommat lapset ovat jo suhteellisen helppohoitoisia, eivät kiukuttelevia uhmaikäisiä.
Mutta keveys johtuu varmasti myös siitä, että välissä on ollut tarpeeksi pimeyttä, tarpeeksi pahuutta, tarpeeksi vaikeita vuosia, jotka ovat opettaneet kaiken suhteellisuutta ja etenkin arvostamaan hyvää.
Olen oppinut näkemään ne tähdet.
Onnea uudesta ihmisen taimesta! Kiva oli huomata blogin päivittyneen.
VastaaPoistaT. Outi