Unelmista irtipäästäminen kesti kauemmin. Ikäistensä tavoin hänelläkin oli ollut suunnitelmia. Käsikirjoitus onnelliselle elämälle, johon kuului tietyt asiat. Ja joita ilman olisi epäonnistunut ja elämä vajaa.
Pimeinä öinä hän luopui tuosta kaikesta. Öinä, jolloin haamukivut olivat siedettävissä vain korkean morfiiniannoksen avulla. Silloin hän ei enää unelmoinut juoksemisesta, ratsastamisesta, rakkaudesta, lapsista, korkokengistä.
Katkeruus hiipi mieleen huomaamatta. Välillä se hyökkäsi kaikella voimalla. Hiljalleen se valloitti aina vain enemmän alaa.
Mutta jokin piti naisen kiinni elämässä.
Jokin hänessä uhmasi tuota katkeruuden henkeä, joka kutsui luovuttamaan. Kuiskaili karvaita lupauksia säälistä ja itsesäälistä. Luopion muka helpommasta elämästä. Selityksistä. Siitä, miksi hänellä olisi oikeus tyytyä vähempään. Olla huonompi kuin muut. Yrittää vähemmän. Hänellähän ei ollut jalkoja. Kukaan ei enää odottaisi häneltä mitään.
Kunnes hän itse alkoi odottamaan itseltään parastaan.
Siitä hetkestä alkaen hän ei enää selitellyt, miksi juuri hän ei voinut.
Nainen opiskeli lakia, menestyi juristina, opetteli ratsastamaan, osti kalliit proteesit, johon sai korkokengät, meni naimisiin, sai lapsen.
Hän valitsi elää täysillä ja antaa vamman jarruttaa vain, jos oli pakko. Ei se aina helppoa ole ollut, hän kertoo. Mutta kuka on luvannut, että elämä olisi?
Sama asenne pätee kaikkeen muuhunkin elämässä. Niin monessa asiassa yritämme keksiä selityksiä sille, miksi emme yritä parastamme. Miksi teemme huonoja valintoja tai jumitamme itsesäälissä.
Ei ole muka aikaa mennä lenkille, lukea lapsille iltasatua, laihduttaa. Ei ole rahaa tarjota lapsille mitään kivaa. Veli löi, siksi minäkin löin. Ja ihan epistä! Mies on tyhmä, siksi en minäkään ole hänelle ystävällinen. Vaimolla on aina päänsärkyä, siksi lohtua pitää etsiä muiden sylistä. Ja sitäpaitisi: kaikki muutkin...
Selityksiä kyllä löytyy, jos asenne sitä vaatii. Jos ei seiso sen takana, miten itse toimii.
Luin muutama viikko sitten hyvän ajatuksen: Älä selittele, ettet voi. Opettele sanomaan rehellisesti, ettei kyseinen asia ole sinulle prioriteetti. Ja mieti, miltä se kuulostaa.
Et ole uhri, vaan vastuussa omista valinnoistasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti