Tämä tärkeysjärjestys ei tarkoita, että olisin jotenkin erityisen äidillinen. Tai kovin hyvä siinä. Itseasiassa koen epäonnistuvani päivittäin.
Minulla on tapana sanoa miehelle: "Oliko pakko alleviivata oma riittämättömyyteni äitinä saamalla neljä lasta? Olla nelinkertaisesti paska."
Mies ei ymmärrä. Hänen mielestään riitän. Miksi en riittäisi? Ihan niin kuin äidin rooli olisi jotenkin yliluonnollinen. Sellainen utooppinen tila, jota ei voi koskaan saavuttaa.
Eihän se ole. Äiti on sellainen nainen, jolla on lapsi. Piste. Hyvä äiti on sellainen äiti, joka yrittää parhaansa. Piste.
Onko se näin helppoa?
Mies siteeraa lukemaansa tekstiä ja iskee silmää: "Kukaan ei luvannut, että se olisi helppoa. Mutta se on sen arvoista."
Onhan se.
Jään kuitenkin miettimään, kenelle se on sen arvoista. Yhteiskunnalle ei ainakaan. Koska sille ei riitä, että on vain äiti. Pitää olla muutakin, että olisi jotain. Jonkin arvoinen ihminen.
Ihmettelen jälleen kerran, minkälaisen karhunpalveluksen niin sanottu tasa-arvo on tehnyt naisille.
Sen sijaan, että naisia ja heidän miehistä poikkeavaa elämänkaartaan arvostettaisiin yhteiskunnassa erilaisena, mutta samanarvoisena, naisellisia arvoja pidetään pehmeinä ja yksityisinä. Niistä ei muka ole mitään hyötyä, eikä niillä saa ostettua mitään.
Tasa-arvo on uskotellut meille naisille vuosikymmeniä, että olemme arvokkaita vain, jos menestymme työmaailmassa. Työssä, josta maksetaan rahaa. Ihan niin kuin raha olisi tosiaan ainoa tapa mitata menestystä ja arvokkuutta.
Äidin työ ei ole oikeastaan työtä ollenkaan, vaan itsestäänselvyys, joka pitää hoitaa kaiken muun ohessa. Lonkalta. Ilman koulutusta. Ilman harmainta aavistusta.
Ja silti äitiyteen liittyy niin paljon täydellisyydentavoittelua. Ei riitä, että se on vain yksi kaikista rooleista. Kun kyse on kuitenkin jostain tärkeämmästä kuin urasta ja rahasta. Nimittäin omista lapsista.
Kyllä isänkin työ pitää hoitaa siinä sivussa. Pitää, joo. Mutta kuinka monen miehen uralla isyys on koskaan ollut minkäänlainen haittatekijä? Ura sen sijaan on kyllä haitannut menneisyydessä monenkin isyyttä. Ja haittaa edelleen.
Siitä puhutaan nykyään paljon. Että miesten pitäisi osallistua enemmän. Olla lapsilleen läsnä. Mutta miksi on tabu sanoa, että naisen pitäisi olla läsnä? Olla lastensa luona. Että ura saattaa vaikuttaa negatiivisesti äitiyteen, syntyvyyteen, lapsen kehitykseen, koko uuteen sukupolveen, yhteiskuntaan?
Kun ahdistus tästä kaikesta on pyyhkinyt ylitseni ja mies on kuunnellut kärsivällisesti asiani loppuun, hän sanoo: "Minulle olet maailman paras."
Riittääkö se?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti