Valintoja

Olin salilla miehen kanssa. Ihanaa!

Näin voisi ainakin kuvitella. En ole unohtanut, kuinka vielä vuosi sitten katselin kateellisena pariskuntia, jotka urheilivat yhdessä. Minä olin aina yksin. Yksin kotona lasten kanssa. Yksin tehdessäni työtä kotona. Yksin lenkkipolulla. Yksin salilla. Toivoin hartaasti juuri tämänlaista yhdessäoloa.

Kuinkas ollakaan, sain mitä tilasin. Löysin miehen, joka on vähintään yhtä innokas urheilija, kuin minä. Ja koska olen tästä suunnattoman kiitollinen, treenaan hänen kanssaan aina kuin vain mahdollista. Eilen oli. Siksi jätin viikottaisen joogatuntini väliin.

Valitsin tietoisesti yhteistä aikaa itselleni tärkeän tunnin sijaan. 

Kun kerran itse näin päätin, voisi kuvitella, että päätös olisi tehnyt tyytyväiseksi. Kerrassaan onnelliseksi.

Toisin kävi: vilkuilin jatkuvasti joogasaliin päin, jossa joogakaverit tekivät onnellisen näköisinä aurinkotervehdyksiään. Minä sen sijaan väänsin hampaat irvessä polvikyykkyjä. Ja urheiluhullu mies komensi vieressä: "Selkä suoraksi! Rinta ulos!"

Olin koko salillaolon ajan pahalla tuulella. Juoksumatolla aloin haastaa miehen kanssa riitaa ("Et sanonut edes aamupuurosta kiitos!"), kunnes tämä laittoi kuulokkeet korville ja alkoi kuunnella musiikkia.

Harvinaisen tyhmää. Enkä puhu nyt miehen käytöksestä.

Näin käy usein elämässä. Ainakin omassani. Valitsen, mutta valinta tuntuu aina epätäydelliseltä. Lasi on muka aina puoliksi tyhjä.

Valitsin ison perheen, ura meni hyllylle. Valitsin lasten arkeen sopivan työtavan, hintana on huonompi palkka ja uran unohtuminen hyllylle kokonaan. Valitsen juoksulenkin siivoamisen sijaan. Seurauksena meillä on sotkuista. Hyvin sotkuista. Valitsen valvomisen, että olisi omaa aikaa. Sen hintana on jatkuva unenpuute.

Mitä unohdan on, että kun valitsen, en ainoastaan menetä, vaan myös saan. Sain perheen ja lapsia, yhteistä tai omaa aikaa.

Uskon, että valitseminen kuuluu olennaisena osana naisen elämänkaareen. En tarkoita, etteivätkö miehetkin valitsisi kaikenlaista. Mutta miehen ei tarvitse päättää, haluaako hän jakaa kehonsa, rintansa, yöunensa, uransa toisen, hänestä riippuvaisen ihmisen kanssa. Loppukädessä asiasta päättää nainen. Ja siksi hän kantaa suureksi osaksi seuraukset.

Jokainen tasa-arvoinen nainen kuulee sisällään nyt äänen, joka sanoo: "Voinhan saada molemmat: Lapset ja uran!" Se on totta. Mutta millä hinnalla? Vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Emme voi jakautua ollaksemme tehokkaampia. Valinnoillamme on kauaskantoiset seuraukset ja ne muovaavat meistä sen, kuka olemme. Kuinka suuren palan itsestämme annamme lapsille? Entä työmatkoille? Tai urheilulle?

Takaisin salille.

Oli sellainen olo, että joogamatot olivat vihreämpiä siellä seinän toisella puolella. Oma natiseva juoksumattoni oli inhottavan harmaa. Eikä mieskään ymmärtänyt mitään pahasta olostani. Näistä luksusongelmista, joina itsekin pidin kiukutteluani.

Juoksin kovempaa. Ja kovempaa. Mies vilkuili silmäkulmastaan ja sanoi kuivasti: "Hyvä!"

Siinä juostessani ymmärsin, ettei kyseessä ollutkaan luksusongelma, vaan elämäni keskeisin konflikti: En voinut millään saada kaikkea.

En voinut olla joogatunilla ja juoksemassa elämäni miehen rinnalla samaan aikaan. En ainakaan tässä rajallisessa maailmassa ja aikaan sidotussa elämässä.

Oli kertakaikkiaan vihdoinkin opittava elämään vajaavaisuuden kanssa: mikään ei ole täydellistä. Ja täydestäkin elämästä puuttuu aina jotain.

Näin keski-iän kynnyksellä koen vihdoin kasvavani aikuiseksi. Ja uskallan väittää, etten ole ainoa.

Moni nainen kokee menettäneensä jotain: tärkeitä vuosia urastansa tai täydellisestä äitiydestä. Avainhetkiä lastensa elämästä tai hyvän palkan. Ja se on muka jotenkin epistä. Siihen ovat feministien mielestä syypäinä miehet. Tai toiset naiset.

Mutta ehkä syypää olenkin minä itse. Ja omat valintani?

Tiettyyn elämänmalliin on muka ajauduttu tai usutettu. Moni nainen puhuu itse itsensä omien valintojensa uhriksi. Aivan niin kuin omat valinnat olisi tehnyt joku toinen.

Kuinka moni on oikeasti valmis myöntämään, että on päättänyt jäädä jostain paitsi saadakseen jotain muuta sen tilalle?

Olen nyt siinä pisteessä, että hyväskyn omien päätösteni seuraukset. Elämäni on omien valintojeni summa. Siksi en voi syyttää muita siitä. En oleta enää olevani täydellinen. Tai että elämäni olisi sitä. Ymmärrän, etten voi saada kaikkea. Hyväksyn kaipuun, vajaavuuden ja kieltäytymisen osaksi elämääni.

Elämä on ehkä vähän niin kuin karkkikauppa, josta voi valita muutamia namipaloja. Toiset, suurimman osan, pitää jättää sovinnolla hyllylle. Niiden perään on turha haikailla. Ei haittaa, vaikkei saisi makeaa mahan täydeltä.

Ja jos elämä joskus kaataa sokeria päälle, kannan senkin seuraukset itse. Ja lähden ehkä taas salille - mieluiten miehen kanssa.