Olin nukkunut puoli tuntia, kun nelivuotias kuopus seisoi yhtäkkiä vieressäni: "Äiti, pissihätä!" Housut olivat märät. Ajattelin, ettei tässä nyt enää mikään hätä ollut. Nousin, vaihdoin tytön yövaatteet, sanoin "ei haittaa" ja peittelin hänet sänkyynsä.
Juuri nukahdettuani kuusivuotias keskimmäinen karjui huoneestaan: "Täällä on kuollut mies!"
Hyppäsin ylös, löin varpaani sängyn jalkaan, kompuroin pimeässä miehen makuuhuoneen lattialle järjestelemien tavoiden yli ja istahdin pojan sängyn laidalle. Huoneessa ei ollut kuollutta miestä, ei mörköä, eikä Haisuliakaan. Tai ehkä Haisuli oli käväissyt...
"Ai, ai. Ei tarvitse pelätä. Äiti on tässä. Ai, ai", sanoin mekaanisesti.
Poika ei ollut uskaltanut tulla viereen. Tarhassa hän oli sanonut, ettei äidin vieressä enää voinut nukkua, kun sängyssä oli nyt "muita". Tarhatäti naurahti kertoessaan. Itse en tiennyt olisinko nauranut, vaiko itkenyt. Lasten isä oli lähtenyt kolme vuotta aikaisemmin. Sen jälkeen sängyssä oli ollut tilaa. Nyt äidin vieressä nukkui uusi mies.
Uusperheen alkumetreillä kaikkia ujostutti.
Kömmin takaisin peiton alle miehen kylkeen. Miehen, joka oli ottanut tämän haasteen uhkarohkeasti vastaan ja sukeltanut suoraan kolmilapsisen perheen villiin arkeen.
Puoli tuntia yritin nukkua, kunnes aloin kuulla outoa kolistelua. Kello oli kolme. Hiippailin keittiöön, josta äänet kantautuivat: kuusivuotias oli pukenut kaapista päivävaatteensa ja oli täydellä touhulla kattamassa aamiaispöytää.
Nyt petti itsehillintä.
"Mitä ihmettä sä teet!", karjuin. "Nyt on yö! Kello on kolme! Tajuutko sä mitä se tarkoittaa? Nyt nukutaan!" Raahasin pojan takaisin sänkyyn. Riuhdoin häneltä päivävaatteet pois, peittelin ja huusin: "Nyt H-I-L-J-A-A!" Korvissani soi, mutta yläsängyssä isoveli käänsi vain kylkeä. Viereisestä huoneesta kuului pikkusiskon tasaista tuhinaa.
Luojan kiitos! Se tästä olisi vielä puuttunut, että herättäisin muutkin lapset!
Palasin sänkyyn. Mies otti kainaloon, rauhoitteli ja silitteli päätäni. "Rauhoitu villiheppa!", hän kuiskasi. Hänen oli tapana sanoa minulle näin silloin, kun pillastuin, kun nousin takajaloilleni ja olisin mieluiten laukannut hevonkuuseen. "Huomenna nousen ja laitan aamupalan. Saat nukkua pidempään", hevoskuiskaaja sanoi.
Suuttumukseni laantui. Höyrykattilan kansi laskeutui hiljalleen takaisin paikoilleen. Miehen rauhallisuus tarttui. Aloin miettiä, kuinka ystävällistä pojan aamiaispöydän kattaminen oli. Oliko sillä mitään väliä, mihin päivän- tai yönaikaan se tapahtui?
Suuttumus teki tilaa itsesyyttelylle: "Poika oli sekaisin pahasta unestaan, koki huonoa omaatuntoa äidin herättämisestä ja halusi ilahduttaa. Mutta kauhu-äiti vain raivostui!"
Hiippailin pojan viereen. "Anteeksi, että huusin. Nyt on kaikki hyvin..."
Silitellessäni poikaa uneen olin kiitollinen, että sittenkin osasin. Ainakin välillä. Olla ihan riittävän hyvä äiti. Ja siitä, kuinka arkeemme oli saapunut uusi kuiskaaja. Uusi kesyttäjä, joka säteili perheeseemme uudenlaista rauhallisuutta. Joka ei pelännyt karjuvia leijonanpentuja, eikä etenkään sitä petomaista naarasleijonaa, joka ainakin välillä olin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti