Meille on muuttanut hormonihirviö. Ja se olen minä.
Pahinta uudessa asukkaassa on se, että tiedän tämän vierailun tulevan kestämään. Ainakin vielä vuoden. Siihen asti, kunnes vauva on syntynyt ja olen lopettaanut imetyksen. Been there, done that, nimittäin. Jo kolme kertaa.
Sanoinko, että kesto on pahinta uudessa asukkaassa? Ja pah! Pahinta on nimittäin se, että viime kerralla tuo hirviö onnistui häätämään aviomieheni.
Hengitän syvään. Rauhoitun. Sanon itselleni, että tämä mies on erilainen. Eikä hirviö voi olla ainoa syy jättää perheensä. Ei vaikka se olisi kuinka kauhea. Sillä kyllä se toinenkin nainen täällä vielä asuu. Se, joka on ystävällinen. Joka osaa pyytää anteeksi.
Silti onnistuin eilen tekemään kaikki vaimon pahimmat virheet noin kymmenen minuutin sisään:
Minä: "Olen aivan flunssainen! Sanoit tekeväsi aamupalan! Mutta sitten et noussutkaan, joten nousin itse..." (Köhintää ja yskimistä, sekä kyyneleet marttyyrisilmissä)
Mies: "Anteeksi kulta! Olisin niin halunnut, mutta nukahdin! Miksi et herättänyt?"
Minä: "No ei se ole sama asia, jos sitä pitää pyytää!"
Mies (keittäen kahvia minulle): "No sanoppa, mitä voisin tehdä? Kun olen siivonnut aamiaispöydän, voisin imuroida ja pestä lattiat."
Minä: "Katso nyt, mitä teet! Ei sitä maitovaahtoa tuolla tavalla tehdä! Mikä tuo ääni on? Onnistuit rikkomaan koko kahvinkeittimen!" (Samassa hetkessä kone alkaa tehdä mitä oivallisinta maitovaahtoa...)
Mies: "En rikkonut konetta. Kohtelet minua kuin idioottia. Töissä minua sentään arvostetaan, väitellyttä juristia! Mutta kotona en osaa ilmeisesti keittää edes kahvia..."
Minä: "Pitääkö sinun muistuttaa siitä, että menestyt töissä? Ja minä täällä kotona vain luuttuan lattioita..."
Mies: "Juurihan ehdotin, että minä luuttuaisin!"
Mies imuroi, kunnes saa puhelun. Se ärsyttää. Kun kaikki jää kesken. Tartun imuriin ja imuroin kaiken uudelleen. Kunnes mies lopettaa puhelun ja ihmetelee, mitä teen.
Minä: "Aina minun pitää tehdä täällä kaikki itse!"
Mies hengähtää syvään. Suuttumisen sijaan häntä alkaa naurattaa. Minua ei. Hän ottaa syliin. Sitten minäkin nauran.
Kuinka onnekas onkaan tyhmä nainen, jolla on viisas mies?
Tiedän, mikä aarre minulla on. Muistan hyvin, minkälaisia riitoja ennen sain aikaan samalla käytöksellä. Silloin, kun olin viimeksi raskaana ja vastassa oli eri mies.
Mutta oli vastassa kuka tahansa: vaikka olenkin raskaana, en voi millään puolustella tämänlaista käytöstä. Ihmettelen kovasti, miten ihminen voi tällä elämänkokemuksella käyttäytyä näin hölmösti. Kun pitäisi osata hillitä suunsa ja olla kiitollinen siitä kaikesta hyvästä, mitä minulle on annettu...
Kun tietää, että miehet vihaavat ehkä kaikista eniten maailmassa sitä, että heitä vähätellään.
Alan soimata itseäni. Kunnes mies pysäyttää ja sanoo: "Sinun on luovuttava perfektionismistasi! Ei tästä tule muuten mitään!" Jään miettimään hänen sanojaan. Eikö hän halua, että teen parannuksen?
On kamalan vaikeaa olla samaan aikaan raskaana, väsynyt, kiukkuinen, mutta hyvä vaimo ja äiti, sellainen, joka ei hermostu ihan joka asiasta. On vaikea olla samaan aikaan rohkea aloittamaan uutta, luottavainen siihen, että suhde voi myös onnistua, ettei minua taas jätetä. Olla tarpeeksi itsekriittinen, että kykenee näkemään omat virheensä, mutta olla silti samalla riittävän armollinen itselleen.
Niin, olla armollinen itselleen. Päästää menneestä irti. Antaa itselleen uusi mahdollisuus.
Ettei lankeaisi fatalismiin. Uskoon siitä, että "Tää on taas tätä!" ja "Aina mä möhlin!" ja "Odotetaan vaan, niin kyllä toikin tosta aikanaan lähtee!" Niin, ettei elämästä tulisi vahingossa itseään toteuttava profetia.
Uskon nimittäin siihen, että jos keskittyy jatkuvasti siihen, kuinka tyhmästi taas kerran teki, kuinka kömpelösti kompastui, miten saattoikaan langeta niin pikkuruiseen kuoppaan, unohtaa tärkeimmän: katsoa eteenpäin. Jolloin kompastuu luultavimmin uudelleen.
Minä: "Mitä voin tehdä?"
"Pyydä anteeksi, tee parannus ja sitten back to business", mies sanoo ja iskee silmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti