Viime aikoina instaani on kummasti ilmestynyt monenmoista raskauteen liittyvää, niin myös kuvia kaiken maailman #motherrunnerseista ja #pregnantrunnerseista. Eli raskaana olevista juoksijanaisista, jotka vetävät maratoneja vielä viikolla 39.
Jotenkin kuvien oli tarkoitus motivoida jatkamaan urheilua kaikesta väsymyksestä, raskausoireista ja liikakiloista huolimatta.
Toisin kävi: Valitan säännöllisesti miehelle, kuinka hyvässä kunnossa nämä toiset, tuntemattomat, somessa seuraamani naiset ovat ja kuinka itse tuskin jaksan iltaisin ryömiä sohvalta sänkyyn.
Valitan, kuinka tästä neljännestä raskaudestani piti tulla erilainen. Että hoitaisin kuntoani ja jatkaisin kaikkea kuten ennenkin. Myös urheilua, juoksusta painonnostoon. Suunnittelin, kuinka yhdessä kävisimme salilla ja nostaisin 70 kiloa vielä ison mahan kanssa. Siitä kun saisi niin motivoivia kuvia someen ja blogiin kivalla hashtagilla!
Mies pyöritteli silmiään, mutta kannusti urheilemaan, kunnes huomasi minun olevan siihen liian väsynyt. Sitten hän alkoi kannustaa lepoon.
Viimeksi purkaessani ahdistusta kuvista miehelle, hän sanoi: "No, miksi seuraat tuollaisia naisia instassa, jos kuvat kerran saavat sinut aina pahalle päälle?"
Hyvä kysymys!
Jäin miettimään asiaa. Näiden pallomahaisten, lihaksikkaitten naisten juoksukuvien katsominen saa aikaan ihailun ja kateudensekaisen reaktion sisälläni.
Ensin ajattelen aina, että VAUTSI, tuollaiseenkin naisen keho siis pystyy. Että täytyykö raskauden olla sellainen perinteinen pumpuliin pakattu, läskin pehmittämä aika, kun kerran muukin on näköjään mahdollista?
Sitten vertaan itseäni näihin naisiin.
Hengästyn kahden kerroksen rappusista niin, että täytyy mennä sohvalle lepäämään. Se masentaa. Eikä siihen auta tieto siitä, että vielä kaksi vuotta sitten juoksin maratonin tai, että keväällä, ennen raskautta, juoksin säännöllisest puolimaratonin pituisia lenkkejä. Ei auta myöskään miehen lohdutus, että jo puolen vuoden päästä (!!!) jaksan varmasti taas urheilla.
Ei, haluan olla samaan aikaan todella raskaana ja todella hyvässä kunnossa!
Haluan kaikkea yhtä aikaa. Ilman mitään rajoituksia. Haluan näyttää itselleni ja tietenkin koko maailmalle, ettei mikään, ei edes jättikurpitsan kokoinen maha, voi estää minua, supernaista!
Hätkähdän tätä ajatusta.
Missä vaiheessa meistä naisista on tullut tällaisia? Että kaikkea pitää olla ja osata ja saada yhtä aikaa. Milloin naisen arvo alkoi riippua siitä, kuinka paljon hän osaa handlata yhtä aikaa?
Siitä, onko hän supernainen?
Sellainen supernainen, joka hoitaa lapset, raskaudet, naiseuden, kodin, avioliiton, miehen, urheilun, kunnon, ruokavalion, seksikkyyden, sosiaaliset suhteet ja kaiken lisäksi käy töissä, tienaa hyvin, mieluiten paremmin kuin miehensä.
Tätä miettiessäni huomaan, että ollakseen supernainen, naisen on mitätöitävä biologiansa. Pitäisi olla kuuntelematta sitä, omaa kehoaan. Pitäisi pystyä, jaksaa, osata silti ja siitäkin huolimatta!
Nykynainen ei saisi olla fyysisesti enää nainen. Seksikäs, isorintainen, miehiä houkutteleva kyllä, koska siitä on hänelle yhteiskunnallista hyötyä. Mutta mihin tuon houkutuksen tulisi johtaa? Ei ainakaan enää jälkikasvuun. Koska siitä taas ei ole naisille enää minkäänlaista hyötyä. Se johtaa ainoastaan yhteiskunnallisesti heikompaan asemaan. Ja sekös on supernaiselle huono asia!
Jos nainen kuitenkin hankkii jälkikasvua, sen pitäisi tapahtua jotenkin siinä sivussa. Vaikuttamatta mitenkään mihinkään.
Niin, nainen on kyllä etenkin lapsettomana tai lasten varttuessa monessa mielessä täysin tasavaertainen, yhtä vahva kuin mies.
Mutta miten käy, kun peliin tulee tuo ilonpilaaja, biologia?
Biologia, joka tekee naisista heikompia ja haavottuvaisempia kuin miehet. Heikompia, koska saadakseen lapsia, naisen on alistuttava biologialle. Annettava tuon valtavan alkuvoiman pyyhkiä ylitseen. Voiman, joka muuttaa naista fyysisesti, henkisesti ja psyykkisesti. Valmistaa vastaanottamaan jälkikasvun. Antaa naiselle kyvyn synnyttää, hoitaa ja kasvattaa jälkeläisiä.
Uskon, että ollaksemme supernaisia, joudumme kieltämään oikean naiseutemme.
Katsellessani nyt Instagrammin kuvia, yritän muistuttaa itseäni siitä, ettei minun tarvitse olla supernainen, ollakseni koko-nainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti