Vastaan, etten itsekään ole varma, että toisen poikani koulu alkaa aina tähän aikaan torstaisin. Käy ilmi, ettei hän, vaan minä olen möhlinyt. Että olen lähettänyt esikoisen tuntia liian aikaisin pimeään ja sateiseen syysaamuun.
Kohautan olkapäitäni ja sanon: "Joka päivä menee jotain pieleen. Ei haittaa." Pojan äiti hymyilee helpottuneesti ja sanoo, "Niinpä! Ei tästä kouluarjesta selviä kukaan kunnialla." Sitten hän kiiruhtaa töihin.
Osaan olla viisas, sanoa, "ettei haittaa," kun puhun muille. Kun nousen autoon, päässä jyskyttää. "Taas unohdit! Taas epäonnistuit! Olet huono!"
Illalla tarkastan poikien reput, lukujärkestykset ja kalenterin: huomenna yhdellä uiminen ja karate, toisella koulun ulkopuolinen uskonnontunti (Berliinissä uskonto ei ole kouluaine ja lapsi pitää halutessa viedä sinne itse), sen jälkeen leikkideitti kaverilla. Kolmas pitää hakea päiväkodista aikaisemmin, kun tarhatädeillä on kokous.
Sen lisäksi: Yhdelle pitää antaa mukaan 6 € keramiikkaa varten, toiselle 8 € vuoden lähiliikenteen ryhmälippua varten. Tasarahana, kiitos, lukee repussa olleessa lapussa.
Kello on yhdeksän illalla. Mies tekee pitkää päivää, eikä kotona ole tasarahaa.
Mieleeni hiipii taas ajatus epäonnistumisesta. Miksi en osaa suunnitella näitä asioita ajoissa. Mies lohduttaa myöhemmin sanomalla, etten ole ajatustenlukija enkä noita. En voi mitenkään arvata etukäteen, mitä lappuja opettajat tänään antavat lapsille mukaan.
Olen väsynyt.
Takana on pitkä työpäivä, olen flunssainen ja kaikenlisäksi raskaana. Olen juossut koko päivän asioilla hoitaen metatöitä, kuljettanut lapsia ympäri Berliiniä, käynyt kaupassa, sopinut menoista, kaveritreffeistä, hankkinut kaksi synttärilahjaa, lähettänyt kortin pian 90 vuotta täyttävälle isoäidilleni, kirjoittanut osanottokortin ex-langolle. Olen lohduttanut lapsia, selvittänyt riitoja, laittanut jäähylle, ottanut syliin.
En halua valittaa. Mutta hengästyttää tätä kirjoittaessa.
Aamulla tapaan tarhan edessä äidin. Yritän olla katsomatta naisen huulia ja nenää, jotka ovat tulipunaiset ja rohtuneet. "Minulla on joku kauhea ihottuma, ehkä herpes, kuten varmasti huomaat", nainen sanoo. "Kaikenlisäksi minulla on aivan kohta todella tärkeä työtapaaminen! En saa peitettyä ihottumaa mitenkään", hän huokaa kyyneleet silmissä. "Veikkaan ihottuman johtuvan stressistä. En enää selviä arjesta kahden koululapsen ja täyspäivätyön kanssa."
Sanon ymmärtäväni. Muuhun ei aika riitä. On kiire töihin.
Jotain tässä on pielessä.
Mutten halua tarttua niin halpaan ratkaisuun kuin tasa-arvo. Mitä se auttaa, että vaadin tasa-arvoista työnjakoa miehen kanssa, kun itse tienaan vain murto-osan hänen palkastaan? Hyvän palkan kääntöpuoli on, että mies tekee pitkää päivää.
Jos lasketaan päivittäiset työmatkat mukaan, hän on poissa arjen hoidosta noin 12 tuntia per päivä. Ja silti hän siivoa joka ilta keittiön, tyhjää ja täyttää tiskikoneen, kattaa aamiaspöydän valmiiksi. Vie aamuisin roskat. Silittää itse paitansa.
Olisiko hyvä ratkaisu, että politiikka puuttuisi asiaan? Maksaisi kaikille sosialistiseen tapaa yhtä paljon palkkaa riippumatta siitä, mitä työtä kukin tekee? Vaatisi kaikille tasa-arvoisesti yhtä vähän aikaa kotitöihin ja perhe-elämään?
Mitä merkitystä nimellisellä tasa-arvolla on, jos se todellisuudessa laskee perheen elämän- ja elintasoa? Onko tasa-arvoa se, että nainen ja mies tekevät yhtäpaljon kaikkea?
Sitäpaitsi: metakiire ei poistu sillä, että sen hoitamiseen jää vähemmän aikaa. Jos kummatkin vanhemmat kilpailevat oikeuksistaan leipätyöhön.
Oli miten oli, äidit kokevat joka tapauksessa syyllisyyttä. Ja ehkä isätkin.
Näinhän se on. Ei se ratkaisu sillä tasa-arvoisella palkkauksella sekä töiden jaolla tule. Luulen, että vanhemmat tulevat aina tuntemaan syyllisyyttä ja riittämättömyyttä. Ja jos oikeata syytä ei löydy, niin se syy keksimällä keksitään.
VastaaPoista