Lypsätkö mustaa maitoa?

Herään kello kolme yöllä siihen, että vauva hamuaa rintaa. Imetän nukkuessani seuraavat kolme tuntia, kunnes on aika nousta. Ihan arkista. Kuuluu vauvavuoteen. Mutta silti väsyttää. Tämä ei ole ainut yö, kun vauva on tehnyt näin. Ei tietenkään.

Nousen laittamaan perheelle aamupalaa. Paahtoleipä juuttuu paahtimeen ja alkaa kärytä. Avaan parvekkeen oven. Sitten käännyn laittamaan kahvia. Kahvipaketti lipsahtaa kädestä ja pavut leviävät lattialle. Kello on 6:15.

Ok, tämä on tätä. Istun aamuisin hetken yksin juomaan kahvia, ennen kuin herätän koululaiset. Se on vähän sama kuin lentokoneessa käsketään laittamaan happinaamari ensin itselle. Vasta sitten voi auttaa muita. Loogista.

Kerkeän istua minuutin höyryävän maitokahvin ääressä, kun keittiönovelle ilmestyy kiukkuinen kolmasluokkalainen. Hän on yleensä aamuisin aina hyväntuulinen. Pelastuksekseni. Tänään ei.

Sitten keittiöön tulee viisivuotias pikkusisko. Häntä kiukuttaa se, ettei olekaan tänään ensimmäinen lapsi aamupalalla. Ja yöhousut luistaa. Ja selkää kutittaa. Ja sormessa on vieläkin haava, johon tarvitaan heti laastari. Enkä taaskaan muistanut lakata illalla kynsiä. Eikä tarhaan haluta. Riita alkaa jo ennen puoltaseitsemää.

Vauva huutaa. Haen tytön sängystä ja herätän samalla ekaluokkalaisen. Poika on aamu-unisin ihminen, jonka tiedän. Ja aamuvihaisin. Jos sellaista sanaa on olemassa. On sellainen. Kun sitä kerran tarvitaan.

Yhtäkkiä muistan, että yhdelle pojalle piti pakata retkieväät mukaan. Toiselle uimakamat ja kaksi euroa. Koko huushollissa ei ole kahta euroa. Raavin kaikki kolikot kasaan. Kaivan lasten säästöpossusta puuttuvat.

Vauva huutaa. Lapset riitelevät.

Tätä tämä on, sanon hiki hatussa. Kohta se on ohi. Hengitä syvään.

Vauva oksentaa koululaisen päälle. Vaatteet pitää vaihtaa. Vielä ehtii. En anna pojan laittaa Batman-viittaa kouluun. Siksi olen maailman tyhmin äiti. Päässä kilahtaa ja huudan niin, että rappukäytävässä soi. Kello on 7:25.

Kun kaikki ovat lähteneet, istahdan keittiön tuolille. Olen pahalla päällä.

Ennen olisin antanut tunteiden viedä. Tällainen aamu olisi määritellyt kokonaisen päivän. Jos aamu alkaa näin, päivästä ei voi tulla muuta kuin huono, ajattelin.

Mutta elämä on opettanut.

Eräänä päivänä kyllästyin olemaan surullinen. Tai pahantuulinen. Aloin laskemaan siunauksia. Niitä ihan pieniäkin.

Kovan harjoittelun jälkeen olen aivan pikkiriikkisen verran oppinut säätelemään tunteitani. En enää aina anna niille valtaa. Ne eivät määrittele minua. Vie ja heittele minne sattuu kuin myrskytuuli.

En suostu siihen.

Yritän olla kallio, jota vasten sade kyllä piiskaa. Mutta annan piiskata. Kun myrsky laantuu, suuntaan katseeni ensimmäiseen pilvenrakoon, josta näkyy sininen taivas. Ja pilkahtaa ehkä jo aurinkokin.

Yritän olla optimisti, vaikken siinä aina onnistukaan.

Muutama päivä sitten luin Instagrammissa lauseen: "Was it a bad day? Or was it a bad five minutes that you milked all day?" 

En halua lypsää mustaa maitoa. Se myrkyttää elämän.