Petoja ja robotteja

Niinä päivinä, kun olen erityisen tehokas ja kaikki sujuu, kun onnistun saavuttamaan jonkinlaisen flown, koen olevani supersankaritar: yhdellä kädellä teen ruokaa ja toisella ripustan vaatteita kuivumaan. Samalla puhun puhelimessa ja ohjeistan lapsia. Välillä käyn lenkillä tai salilla, kun energiaa on muka niin kauheasti. Ihmettelen, miten tällaisesta ei muka jokainen selviäisi leikiten. Koen olevani ylivoimainen, jonkinlainen yli-ihminen. Robotti, jonka päässä soi: "Täytyy olla tehokas! Täytyy poistaa häirötekijät! Täytyy järjestää arki!"

Joskus tämä robottivaihde jää päälle.

Kun yritän kesyttää, hallita arkeamme näin ahkerasti, rooli jää usein päälle silloinkin, kun saisi rentoutua. Kun pitäisi rauhoittua lasten kanssa tekemään jotain kivaa. Olemaan läsnä. Tai silloin, kun mies tulee kotiin pitkän työpäivän jälkeen.

Olen usein silloinkin niin tehokas arjenkesyttäjärobotti, että häiriötekijät, kuten sotkevat lapset tai nälkäinen mies, muuttuvat vihollisiksi. He sotkevat tarkan suunnitelmani, häiritsevät arjenkesytystäni. Alan siivota heitä pois elämästäni: hus, hus siitä häiritsemästä!

Arjenkesyttäjärobotti yrittää kaikin tavoin luoda ympäristöä, jossa ei olisi minkäänlaisia häiriötekijöitä. Jossa kaikki olisi siloiteltua, sohvatyynyt ojossa. Täydellinen ruoka pöydässä. Kiltit lapset. Koti sisustuslehden sivulta. Ilman elämää, kiitos.

Niin, ilman elämää. Eloton robotti ei voi millään käsittää, että juuri häiriötekijät ovat se rakkain osa elämää. Että juuri kaaoksessa oppii, kuinka vähän voimme hallita mitään.

Kun rakkaan ihmisen menettää, ymmärtää, mitä todellinen kaaos on. Mitä väliä silloin on sillä, miltä ruoka maistuu tai onko koti siisti? Menetyksessä korjaantuu tärkeysjärjestys.

Miksi tämä kivun kautta opittu unohtuu niin helposti? Juuri uusperheenä pitäisi osata ottaa oppia niistä vanhan perheen virheistä.

Robotti ei valitettavasti ymmärrä, että arjenkesytys on väline, työkalu, tehtävä. Sen tarkoitus on auttaa perheen arkea, tehdä siitä hallittava, helpompi - ei olla itseisarvo.

Viime kerralla, kun mies löysi kotoa tehorobotin naisen sijaan, hän sanoi muutaman rauhallisen, mutta pistävän osuvan sanan. Robotti suuttui. Sille kasvoi ensin kynnet, sitten torahampaat ja lopulta oransseja ja mustia raitoja selkään. "Naarastiikeri asteli edessäni edestakaisin vilautellen vihaisesti teräviä hampaitaan", mies sanoisi myöhemmin.

Lopulta tiikeri rauhottui, kynnet ja hampaat katosivat ja raidat hävisivät näkyvistä.

Miehen rinnalla seisoi taas nainen, joka jäi miettimään miehen sanoja: "Varo, ettei sinusta tule sitä petoa arkeemme, jota vastaan niin kovasti taistelet."

Ei mitään kiiltokuvaelämää, kiitos!

Silloin, kun kamppailu arjen kanssa on pahimmillaan, kun taistelen sen silpovia hampaita ja repiviä kynsiä vastaan, en ehdi kirjoittaa blogia. Silloin arjenkesytystaitoni eivät ole ollenkaan varmoja. Eikä ole itsestäänselvää, että aina voitan.

Olen hävinnyt monta kertaa. Ainakin hetkeksi.

Olen läsähtänyt lattialle itkemään. Saanut jonkinasteisen hermoromahduksen kassajonossa kiukuttelevien lasten kanssa. Huutanut liian kovaa tarhan edessä. Niin, että saksalaisäidit ovat nyrpistelleet nenäänsä (jolloin lasten sanavarasto on kummasti kasvanut uusilla suomalaisilla kirosanoilla). Kyllä, olen sanonut rumasti. Hyvin rumasti. Haastanut turhaa riitaa miehen kanssa. Olen itkenyt itseni väsymyksestä uneen. Tai nukahtanut tietokoneen ääreeen, kun olisi pitänyt tehdä töitä. Lista on pitkä.

En ole Wonder Woman, vaikka itseäni mielelläni sellaiseksi tsemppaan.

Mutta miehellä on tapana sanoa, että lasku tulee vasta lopussa. Sitten, kun jostain tietystä vaiheesta on menty läpi. Vasta sitten tehdään listaa voitoista ja tappioista.

Ja minä jään lopussa aina voitolle. Koska valitsen niin.

Arjenkesyttäjä on palkintorooli: Vasta sitten, kun olen voittanut, kun vaikeista hetkistä on kulunut tarpeeksi aikaa, kun näen asiat etäisyydeltä, sitten voin laitaa kesyttäjän silinterin päähäni ja poseerata itselleni. Silloin kirjoitan tätä blogia. Silloin esitän itselleni voittajaa.

Ja olen sitä oikeasti.

Ai miksikö? Siksi, että vaikka kaatuisin, nousen aina uudelleen. Pudistelen pölyt, laitan laastarin, oikaisen kruunun ja jatkan matkaa.

Silloin olen oikeasti se uhkarohkea arjenkesyttäjä, en vain esitä sitä. Selviytyjä, jonka tarinaa itselleni kerron. Silloin poimin arjestani ne hetket ja asiat, jotka ovat olleet hyvin. Tai ne, jotka olivat erityisen vaikeita, mutta joista silti selvisin.

Keskityn siihen.

Niin, ei se sankaruus ole sitä, että elää kiiltokuvaelämää. Vaan sitä, että uskaltaa astua kiiltokuvan ulkopuolelle rosoiseen todellisuuteen. Että antaa arjen hiertää hiekkapaperina sileäksi. Tai ainakin antaa sen yrittää - antaen sille samalla kunnon vastusta.