Lumikuningatar

Niille äideille, joilla on tyttöjä, lumikuningatar Elsa ja tämän "huurteinen seikkailu" on liiankin tuttu. Meidän huushollista löytyy kimalteleva Elsa-prinsessapuku, kaksi Elsa-lettiä, Elsa-huulipunaa, lukuisia Elsa-pinnejä, kahdet Elsa-tossut, Elsa-paitoja, Elsa-kruunu ja tietenkin myös itse elokuva.

Poikien mielestä Elsa on "tyhmä idiootti", joka vain "hoilottaa" jossain lumilinnassa. Parasta elokuvassa on kuulemma raivoava lumihirviö, kun Olaf meinaa sulaa takan ääressä ja kun Anna meinaa kuolla. (Täytyisikö olla huolissaan?)

Tästäkös pikkusisko suuttuu. "Elsa ei ole tyhmä! Eihän, äiti?"

Vastaan aina ei. Tietenkin. Ja tarkoitan sitä oikeasti. Enkä häpeä myöntää asiaa. Mitä useammin katson elokuvan, sitä varmempi olen asiasta: Lumikuningattaren viesti on kaikkea muuta, kuin tyhmä.

Hans Christian Andersonin alkuperäinen satu on koskettava, mutta Elsan tarinassa on jotain, joka iskee.

Elsalla on taikavoimia, hän voi muuttaa kaiken jääksi. Suutuspäissään hän suitsee käsistään jäätä ja lunta. Koko maailma jäätyy. Elsan erikoinen lahja ei ole siunaus, vaan se muuttuu hänelle itsellen ja häntä ympäröivälle maailmalle kiroukseksi, koska hän ei hallitse sitä.

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka kaikilla lahjoillamme ja ominaisuuksillamme on kaksi puolta. Uudessa parisuhteessani olen huomannut, että ne asiat, jotka kumppanissa ärsyttävät, ovat saman luonteenpiirteen kääntöpuoli, jota tässä ihmisessä erityisesti rakastan.

Esimerkiksi näin: suurpiirteinen ei stressaa, muttei aina myöskään näe arjen sotkua. Johdonmukainen on reilu, muttei anna kovin helposti anteeksi. Leppoisa luonne on armollinen itselleen ja muille, mutta on ehkä myös laiska.

Itse olen äkkipikainen. Se on elämääni suuresti vaikeuttava ominaisuus. Läheiset kärsivät ailahtelevasta ja helposti tulistuvasta luonteestani. Eron myrskyissä uskottelin itselleni, etten ole parisuhdekykyinen, koska sytytyslankani on niin lyhyt.

Tietenkään ero ei johdu koskaan yhdestä ominaisuudesta. Mutta siihen liittyy aina paljon häpeää.

Minä häpesin.

Häpeä lamauttaa. Se pakotaa vetäytymään kuoreen. Käpertymään itseensä. Pakenemaan pelottavaa läheisyyttä.

Elsan tavoin minäkin pakenin omaan jäiseen yksinäisyyteni. Uskottelin itselleni, etten tarvitse ketään. Enhän ole kykenevä olemaan muiden kanssa, koska satutan heitä.

Kesti kauan, kunnes ymmärsin, etten ole vaarallinen, ettei minun tarvitse hävetä. Etten ole syyllinen kaikkeen. Eroonkin oli monta syytä, joista äkkipikaisuuteni oli yksi pienimmistä.

Hiljalleen ymmärsin, mikä voima luonteenpiirteessäni piili, jos vain osasin käyttää sitä oikein. 

Samoin kuin Elsan tarinassa jään sulamiseen tarvittiin rakkautta poistamaan häpeän. Tarvittiin ihmistä, joka rakasti siitä huolimatta. Ja juuri siksi. Koska luonteenpiirteelläni oli hänen silmissään käsittämättömän kaunis kääntöpuoli.

Hänelle olen voimakas, intohimoinen, tunteellinen, innnostuva.

Rakkaus ei ole vapaalippu, joka oikeuttaa käyttäytymään miten vain. Se ei tarkoita, että äkkipikaisuuteni hyväksyvä mies nauttisi huonosta käytöksestäni. Hän vain hyväksyy sen hyvien ominaisuuksieni kääntöpuolena.

Rakkaus ja hyväksyntä vastuuttavat tekemään parannuksen. En voikaan antaa periksi. Rakkaus pakottaa kääntymään, palaamaan, sulattamaan sydämmen.

Samalla tavalla kuin Elsa, minun on aika opetella hallitsemaan saamaani voimaa. Kantamaan vastuu käytöksestäni. Voin käyttää sitä hyvään tai pahaan, suhteen rakentamiseen tai sen hajottamiseen.

Voima on minun.