On pelottavaa kirjoittaa niin hennosta, hiuksenhienosta asiasta kuin kuusisenttisestä ihmislapsesta. Sikiöstä, joka on juuri selvinnyt elämänsä kriittisimmistä viikoista. Siitä, kun elämä valikoi kovalla kädellä, kun vain vahvimmat, elämään tarkoitetut, selviävät.
Hän on ihme jo nyt. Ja olen tästä pienestä elämästä suunnattoman onnellinen!
Pitkään mietin, kirjoittaisinko vauvasta ollenkaan. Halusin suojella. Pelkäsin itse haavottautumista. Odottava äiti tasapainoilee jatkuvasti luottamuksen ja pelon välillä: Onko kaikki varmasti hyvin? Mitä, jos jotain käy? Ja sitten taas: Kyllä se siitä!
Huomaan, ettei kokemus auta tässä pätkääkään. Luottamus elämään on ilmeisesti aina uudelleen haaste. Joka ikinen kerta. Haaste, joka on vain otettava vastaan ja voitettava kerta toisensa jälkeen.
Huomaan senkin, ettei pelko vähene kokemuksen kautta. Pelko on epäloogista, ei järkiperäistä. Sillä ei ole mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen, jonka olosuhteet ovat täydelliset, saattaa pelätä menetystä enemmän kuin se, jolle menetys kuuluu kokemuksen kautta elämään.
Nuorena olin peloton. Ei ollut mitään menetettävää. Tai ehkä olin vain liian tyhmä pelätäkseni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan omistaa, haalia, pantata itselleni asiaa, joka ei alunperinkään kuulu minulle: Elämä ei ole meidän. Ei omamme, eikä lastemme. Se ei ole hallinnassamme, meillä ei ole juurikaan valtaa siihen, mitä meille ja omaisillemme käy.
Haluamme varmuutta, vakautta, turvallisuutta, takuita. Mutta elämässä mikään ei ole taattua. Emme juurikaan voi muuta kuin reagoida iskuihin ja olla kiitollisia niistä kauniista asioista ja hetkistä, joita osaksemme saamme.
Toinen vaihtoehto on käpertyä peiton alle pimeään huoneeseen. Se, joka ei elä, ei menetä mitään.
Mutta se ei ole vaihtoehto.
Siksi päätin olla rohkea. Ottaa tämän haasteen kokonaan vastaan. Luottaa elämään. Siihen, että se kantaa, kävi miten kävi.
Päätin imeä elämän sisääni, viimeistä pisaraa myöten. Ja kirjoittaa tästä hurjasta matkasta.
Onnea!
VastaaPoistakiitos! :)
Poista