Logiikan oppitunti

Viime viikkoina olen pelännyt kaikenlaista. Kasvaako vauva? Onko kaikki hyvin? Lähteekö tämäkin mies sitten, kun vauva on syntynyt?

Itseasiassa, jos mietin tarkemmin, olen pelännyt viime vuosina jokaisella askeleella. Siitä lähtien, kun asiat alkoivat mennä hyvin.

Sitä ennen ei pelottanut. Kun ei ollut mitään menetettävää. Pohjalla on aika seesteinen olo.

Ennen, silloin, kun kaikki oli vielä niin sanotusti hyvin, kun elin vielä ydinperheen vauvaputkea, en pelännyt silloinkaan. En suoraan sanottuna osannut pelätä.

Tuttavaperheen mies kävi kuulemma ilotalossa, toisen perheen isällä oli ollut rakastajatar jo vuosia, eräs ystäväni kertoi omista seikkailuistaan. Mutta ei meillä! Kyllä muilla, mutta olo oli sama, tuudittautunut kuin uutisia lukiessa: pahaa oli kyllä olemassa, mutta se ei koskettanut meitä.

Sitten paha osui kohdalle. Eräänä kauniina päivänä löysin kirjan, jonka etusivulla oli omistuskirjoitus toiselta naiselta. Se, mitä en osannut pelätä, oli järkyttänyt perheemme sijoiltaan.

Mutta siitä on kauan.

Elin muutaman vuoden myrskyssä. Sisuksiani poltti, hengitys ei kulkenut. Päin kasvoja piiskattu vesi tuntui neulan pistoksilta, välillä veitsen viilloilta. Mutta sitten asiat alkoivat hellittää. Tuuli laantui. Tuska loppui, kun elämääni astui uusi mies.

Vai loppuiko?

Kipu ja suru kyllä väistyivät kuin ukkosmyrsky, jonka jälkeen ilma on kristallinkirkas ja auringonsäteet ennennäkemättömän kauniita. Mutta tilalle astui uusi tuska: pelko. Pelko siitä, että tuuli kääntäisi suuntaansa ja puhaltaisi myrskypilvet takaisin.

Eilen sain ahaa-elämyksen: olen tyhmä!

Miten voi olla, että minä, jolle on käynyt näin hyvin, pelkää? Olenhan paras esimerkki siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Että kaikesta selviää. Että elämäni on nyt entistä siunatumpaa.

Jos ajattelen asiaa loogisesti, minun olisi pitänyt pelätä aikoinaan, kun kuulin ympäriltäni kauhutarinoita. Tai sillon, kun olin pohjalla. Enhän tiennyt silloin, että asiat kääntyvät näin hyväksi.

Jos järkeilen, että kun paskaa on kerran tullut niskaan, sitä on odotettavissa lisää, homma ei yksinkertaisesti pidä kohdallani paikkaansa! Se on ehkä oikein niiden kohdalla, jotka elävät edelleen surullisissa ja ahdistavissa avioliitoissa, joissa puolisot kilpailevat pettämisestä keskenään.

Mutta se ei pidä paikkaansa minun kohdallani! Pahan jälkeen päälleni satoi ja sataa edelleen niin paljon siunauksia, että olo on kerrassaan yltäkylläinen.

Ihmettelen itseäni ja jatkuvaa pelkoani. Minunhan pitäisi järkeillä loogisesti näin: Turpiin tuli ja kunnolla. Palasin taistelukentältä raajarikkona. Kaiken menettäneenä. Lyötynä naisena. Mutta sitten haavat parantuivat ja niiden alta paljastui kauniimpaa. Rikkinäisten raajojen tilalle kasvoi myrskynratsastajan siivet, ja vahvemmat, tukevasti maassa seisovat jalat, joita mikään maailman tuuli ei voi heitellä.

Loogisena ihmisenä odotan tulevaisuudeltani näin ollen hyvää.