17.8.2016

Mitä muut ajattelevat?

En ole koskaan miettinyt kovinkaan paljoa, mitä muuta ajattelvat. Kun olin 14-vuotias, kuljin koulussa mummun vintiltä löytämissäni hippihousuissa ja villaisessa ponchossa. Olin mielestäni tosi cool. Muut olivat korkeintaan tyhmiä, koska eivät tajunneet sitä.

Ollessani 16-vuotias, ajoin pääni kaljuksi. Puin juhliin kansallispuvun maihareiden kanssa. Koin olevani moderni. Äitiä varmaan hävetti, kun mummot supisivat ja kauhistelivat, muttei sanonut minulle mitään. Hän ei kieltänyt.

Myöhemmin hän kertoi nähneensä painajaisia siitä, että olin sairastunut syöpään ja siksi menettänyt hiukseni.

Nyt äitinä ymmärrän äidin huolta. Ymmärrän iän myötä muiden reaktioita omaan käytökseeni. En ole ollut aina oikeassa. Enkä todellakaan aina cooli.

Mutta kun mietin nuorta, pelotonta, uhmakasta minua, en voi olla ihailematta rohkeuttani. Sitä hälläväliä-mentaliteettia, joka ei piitannut yhtään muiden mielipiteestä.

Nykyisin mietin liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Tai mitä luulen heidän ajattelevan.

Hyvin usein on käynyt niin, että olen hävennyt, luullut muiden paheksuvan tai ajattelevan pahaa, kun he tosiasiassa ovat ihailleet tai jopa toivoneet itselleen jotain, mitä minulla muka oli. Vaikken kokenut, että minulla olisi ollut mitään.

Häpesin jäädessäni yksin kolmen alle kouluikäisen kanssa. Ajattelin, että tarinani on monelle niin käsittämätön (miten mies voi jättää vaimon ja niin pienet lapset?), että heidän on etsittävä syy minusta: Jotain vikaa tuossa naisessa on oltava. Eihän niin voi käydä kunnolliselle naiselle ja äidille!

Mutta niin vain kävi. Eikä kukaan, paitsi minä, etsinyt syytä minusta.

Kirjoittaessani uusperhekuvioistamme ja uudesta, sisälläni kasvavasta elämästä, mietin moneen kertaan, minkälaisia reaktioita odotan. Pelkäsin julkaista uutisia vauvasta, koska ajattelin, että ihmiset reagoisivat siihen laimeasti, jopa vältellen. Ehkä se olisi jotenkin noloa. (Ohhoh! Neljäs lapsi!) Tai epämukavaa, vaivaantunutta. (Kuinkas monen kanssa se nyt onkaan saanut niitä lapsia?)

Tämä nykyinen yhteen parsittu perheemme on kaikkea muuta kuin ydinperheen kiiltokuvaelämää.

Mutta pitääkö sitä havetä?

Vastaat varmasti puolestani: Ei tietenkään! Mutta häpeä ei ole järkiperäistä, kuten ei ole pelkokaan. Ihminen häpeää outoja asioita. Täysin syyttä.

En häpeä tietoisesti. Minulla ei ole mitään hävettävää. Mutta häpeällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko sille oikeaa syytä: Kaunis nainen saattaa hävetä nenäänsä, vaikkei nenässä ole objektiivisesti mitään vikaa.

Kävellessäni kasvavan mahani kanssa kaupunginosamme kaduilla, tavatessani puolituttuja kaupassa, hakiessani lapsia tarhasta tai koulusta, mietin usein, mitä toiset äidit ajattelevat. Mitä he voivat ajatella? Kun heidän viimeinen tieto perhe-elämästämme on se, että olen yksinhuoltaja. Jätetty nainen.

En ole yksin häpeäni kanssa. Suurin osa naisista häpeää elämässään jotain. Miettivät, mitä muut ajattelevat. Oli se sitten perheen raha-asiat, lasten käytös tai koulumenestys, päihteiden käyttö, miehen osallistuminen perheen arkeen, uusi kumppani, työ tai työttömyys, kotiäitiys, uraäitiys, sairaus, liian pienet tissit, liian isot, lihavuus, laihuus, sohvatyynyjen väärä väri. Lista on pitkä.

Ongelma on se, että pelkäämme turhaan: Muut eivät useinkaan ajattele yhtikäs mitään. He ovat liian keskittyneitä omaan elämäänsä. He ovat korkeintaan kiinnostuneita elämämme käänteistä, suruista ja iloista. Sillä tietoisuus muiden elämästä auttaa vähentämään omaa häpeää. Niin tai näin voi käydä kenelle vain. Ei vain minulle.

Lidl:in kassatäti kysyi muutama päivä sitten: "Onko mahdollista, ettet ole enää miehesi kanssa yhdessä?" Vastasin, että kyllä se on mahdollista. Että siitä on jo kolme vuotta, kun mies lähti. "Mutta teillähän on kolme lasta!" Vastasin myöntävästi. Sanoin, että elämä jatkuu.

"Sitä ei kyllä koskaan tiedä, mitä perheiden sisällä tapahtuu. Te näytitte niin täydelliseltä perheeltä. Mutta niin voi käydä näköjään kenelle vain." Sitten nainen upposi omiin ajatuksiinsa ja olin lukevinani hänen kasvoiltaan hämmennyksen sekaista helpotusta.


---
Täältä löydät uudessa postauksessani lisää ajatuksia häpeästä.

2 kommenttia: