Olemassa on nimittäin kahdenlaista häpeää.
Ensimmmäinen on sitä häpeää, josta eilen kirjoitin. Häpeä, jolle ei ole järkiperäistä syytä.
Ollessani ala-asteella, häpesin peukaloitani. Ne olivat paksummat ja leveämmät kuin kenelläkään tuntemallani lapsella. Häpeä muuttui niin vallitsevaksi, että piilottelin peukaloita nyrkkieni sisälle, ettei kukaan olisi nähnyt niitä.
En puhunut peukaloista enkä häpeästäni kenellekään, koska sittenhän kyseessä oleva henkilö olisi tuijottanut peukaloitani. Ja sepä vasta kamalaa olisi ollut!
Pointti on se, ettei kukaan ollut koskaan sanonut mitään negatiivista peukaloistani. Yhtäkkiä vain päätin, että ne ovat liian paksut ja aloin hävetä niitä.
Kutsun tämänlaista häpeää negatiiviseksi, koska siitä ei ole minkäänlaista hyötyä. Se kohdistuu omaan olemukseen ja olemiseen, omaan persoonaan ja minään.
Ainoa tapa päästä eroon tämänlaisesta häpeästä on tiedostaa tunne. Mutta ennen kaikkea täytyy ymmärtää, että kyseessä on nimenomaan tunne, ei objektiivinen fakta.
Samalla tavalla kuin pelko, tämänlainen häpeä on vain sumunomainen tunne minun ja faktojen välissä. Tunne saattaa saada meidät valtaansa ja hallita meitä, vaikka siinä ei olisi minkäänlaista järkeä. Se sumuttaa meitä ja saa faktat näyttämään täysin todellisuudesta poikkeavilta.
Ei minunkaan peukaloni lopulta niin kamalat ole.
Toinen häpeä, josta en eilen kirjoittanut, on mielestäni positiivista häpeää. Kutsun sitä positiiviseksi, koska sillä on potentiaalia.
Tämä häpeä kohdistuu johonkin tekoomme, asiaan, jonka olemme tehneet omasta tai muiden mielestä väärin.
Tällainen häpeän tunne on positiivista, koska se saa meidät sisäiseen liikkeeseen omantuntomme kautta. Kun häpeämme jotain, on seuraava luonnollinen askel yrittää korjata rikottu.
Tällaisessakin tilanteessa häpeä voi olla niin kovaa ja lamauttavaa, ettei ihminen yksinkertaisesti enää kykene korjaamiseen tarvittaviin askeliin.
Joskus jäljelle jää enää yksi vaihtoehto: pyytää anteeksi.
Mutta aina sekään ei vapauta häpeästä, koska häpeä ei ole ulkoa päin tulevaa syyllistämistä, vaan sisäinen tunne. Kun väärästä teosta alkanut häpeä alkaa muuttua kokonaisvaltaiseksi, se alkaa muuttua positiivisesta negatiiviseksi häpeäksi. Silloin se alkaa kohdistua ihmisen olemukseen, ei enää hänen tekoihinsa.
Silloin on pyydettävä, mutta myös annettava anteeksi myös itselleen.
Itselleen on opittava antamaan anteeksi - paha teko, mutta myös omat heikkoudet ja vajaavaisuudet. Tai liian paksut peukalot.
---
AA-liikkeessä on oivallinen rukous, joka sopii mielestäni päivittäiseksi mantraksi jokaiselle jotain häpeävälle:
"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti