#MeToo

(Eilen yritin kirjoittaa hashtagistä #MeToo. Kirjoitinkin, mutta poistin tekstin noin puoli tuntia sen jälkeen, kun olin sen julkaissut. En ollut tyytyväinen kirjoitukseen, koska sekoitin siinä kaksi asiaa yhteen, jotka eivät suoranaisesti liity toisiinsa ollenkaan. Kirjoituksesta sai sellaisen kuvan, että vähättelin naisten kokemaa seksuaalista häirintää, vaikka se ei missään nimessä ollut tarkoitukseni. Olen pahoillani, jos loukkasin sillä jotakuta lukijaani. Nyt yritän uudestaan. Koska koen, että aihe on tärkeä - etenkin äitinä.)

------
#MeToo

Reagoin allergisesti massaliikkeisiin, joihin koen monen hyppäävän somessa siksi, että heillä on siihen sosiaalisia paineita: Jos et osallistu, kertoo se enemmän sinusta kuin se, että osallistut. Minä en periaatteesta osallistu ikinä mihinkään.

Mies yleensä nauraa asialle. Hän kutsuu minua salaliittoteoreetikoksi. Jos media vauhkoaa ilmaston lämpenemisestä liikaa, tulen epäluuloiseksi. Ajattelen, että tutkimustuloksiin vaikuttaa poliittinen agenda ja raha. En muka usko sitäkään, että ihminen olisi koskaan astunut kuun kamaralle, vaan väitän hänen mukaansa, että kyse olisi ollut kylmänsodankäynnistä.

Kun yritin kertoa miehelle, että olin kirjoittanut blogissani Weinsteinista, seksuaalisesta häirinnästä ja naisten omasta vastuusta, mies, joka on ammatiltaan juristi, keskeytti. Hän ei halunnut kuulla asiaa loppuun, vaan sanoi: "Weinstein on kiero paska, joka on ilmeisesti käyttänyt kymmeniä naisia hyväkseen. Miten se liittyy siihen, että naiset joskus käyttävät työmaailmassa ulkonäköään hyväkseen? Ne ovat kaksi täysin eri asiaa."

Yritin vastata ja sanoa, että on epistä naisilta nyppiä rusinoita pullista. Ettei voi toisaalta olla uhri ja toisaalta iskeä tikarilla selkään.

Mies vastasi: "Nimenomaan! On hyvä kysyä, miksi naisten täytyy joissain tilanteissa vieläkin käyttää aseenaan seksuaalisuutta. Avata paidan nappeja saadakseen palkankorotus, haastattelu tai rooli elokuvassa."

Olin hiljaa. Mies jatkoi: "Onhan se aina naisen oma päätös, mitä aseita hän käyttää ja sinänsä vastuu on hänellä itsellään. Mutta että edes täytyy harkita tuollaisiin aseisiin tarttumista. Sitä paitsi #MeToo-hashtagissä on kyse oikeista uhreista. En halua, että tyttäreni joutuu koskaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi, saati sitten raiskatuksi."

En minäkään. Jäin silti miettimään #MeToo-hashtagin merkitystä. Tarvittiinko sitä?

Ymmärsin illalla, että kyllä sitä tarvittiin. Miten saattoi olla mahdollista, että vielä vuonna 2017 lähes jokainen tuntemani täysi-ikäinen nainen oli joutunut kokemaan elämässään seksuaalista häirintää tai väkivaltaa?

Kyse oli siitä, että asia koski meitä kaikkia. Vähintään siksi, että jokaisen loukatun naisen takana oli  yhtä monta miestä, jotka olivat häntä loukanneet, alistaneet, ahdistelleet, vähätelleet.

 #MeToo ei ollut ollenkaan monimutkainen asia, joka olisi vain näennäisesti pilkottu populistisen yksinkertaiseksi, helposti pureskeltavaksi somemössöksi. Sellaiseksi, mikä minua niin usein häiritsee. #MeToo oli oikeasti hyvin yksinkertainen juttu.

Silti pelkään, että #MeToo, kuten someilmiöt liian usein, jää pelkäksi virtuaaliseksi myrskyksi. #MeToo:n kirjoittaminen julkisesti muka riittää. Oikean elämän seuraukset ja johdonmukainen oman käytöksen muuttaminen sen sijaan jää kesken. Kaikki se siis, mikä on vaikeaa ja epämukavaa. Kaikki se, mikä eriarvoisuuden taustalla piilee.

Esimerkiksi, että puhuisi oman murroikäisen poikansa kanssa nettipornosta, jota yhä useampi lapsi kohtaa internetissä. Tai, että riisuisi marttyyrikruununsa kotona ja kohtaisi miehensä tasa-arvoisena, sanoisi asiat suoraan. Vaatisi kunnioitusta, koska itse käyttäytyisi sen mukaisesti. Tai, että tekisi yhtälailla miesten töitä kuin naistentöitä mieheltään vaatii. Tai, että opettaisi tyttärelleen, että tärkeämpää kuin oleminen, on tekeminen. Ei kehon muoto, vaan se, mihin se kykenee. Mutta se vaatisi vähintäänkin selfie-kulttuurin kyseenalaistamista.

Lista on pitkä. Mistä aloitetaan?