25.10.2017

Oodi miehille

Postijonossa seistessäni katselin, kuinka noin kaksivuotiaan pojan isä paketoi tyynen rauhallisesti pakettia. Välillä poika auttoi isäänsä, välillä kiemurteli lattialla ihmisten jaloissa, välillä juoksenteli ympäri postia vedellen tavaroita hyllyistä. Isä pysyi rauhallisena ja jatkoi paketoimista hyväntuulisena.

Minulla nousi kylmä hiki pintaan. Hengästyin pelkästä katselemisesta. Jostain selkärangasta tuli muistoja mieleen. Siitä ajasta, kun juoksijoita oli kolme alle viisivuotiasta. Ja minä yksin heidän kanssaan.

Seurasin tarkkaan miehen ilmeitä. Jossain kohtaa hänen tyyneytensä oli rakoiltava! Varmaan hän puri hammasta tai vähintäänkin kiroili mielessään. Mutta merkkiäkään siitä en nähnyt.

Vanhempi nainen tuli sanomaan miehelle, että eräs lapsi keikkui ulko-ovella. Että kuuluiko lapsi miehelle? Mies vastasi iloisesti, että kuului. Ja, että homma oli hansakssa.

Ai, oli homma hanskassa! Ajattelin, että mies oli varmaan tullut tänään poikkeuksellisesti aikaisemmin töistä ja auttoi vaimoaan lähtemällä asioille lapsen kanssa. Saisi siitä vielä kunnon kiitosta. Ja tietenkin homma oli hanskassa. Minullakin olisi, jos tekisin tuota vain silloin tällöin!

Postin jälkeen kävelin kauppaan. Vastaan tuli mies, jolla oli vastasyntynyt vauva kantoliinassa. Mies kantoi kummassakin kainalossa isoa pahvilaatikkoa. Askel oli nopea, mutta mies hymyili. Ehkä olin kuulevinani myös iloista viheltelyä.

Taas kuvittelin, kuinka mies olisi kotona muutaman lyhyen viikon isyyslomalla auttamassa. Niin, auttamassa. Hän oli varmaan käynyt vauvan kanssa postissa hakemassa tilattuja vauvantarvikkeita, että äiti saisi nukkua rauhassa kotona. Siitä mies saisi sitten kiitosta. Kun oli niin moderni mies, että otti isyyslomaa ja kantoi vauvaa kantoliinassakin. Vau!

Mietin, miltä itse olen näyttäyt samassa tilanteessa pienen vauvan kanssa. En ainakaan vihellellyt. Luultavasti pihisin kiukusta. Että taas kaikki pitää tehdä itse. Ja sitten luultavasti kerjäsin uurastuksestani kiitosta mieheltä.

Tietenkin tämä mies oli iloinen. Hänhän oli isä. Ja mies. Ja muutenkin kaikki oli hänelle helpompaa kuin meille naisille, jotka kantoivat koko maailman painolastia harteillaan!

Kotimatkalla sain kännykkääni hauskan viestin, jossa oli lehtileike päivän Hesarista. Naureskelin naisten kaksinaismoralismille. Miten naiset tosiaan saivat puhua ja ajatella miehistä mitä vain, mutta miehillä ei ollut läheskään samoja oikeuksia.

Helsingin Sanomat, 24.10.2017

Kotona aloin laittamaan ruokaa miehelle. Laitoin lohen muhimaan panulle kannen alle matalaan lämpötilaan. Sitten menin raivaamaan vinttiä. Sponttaanisti, extempore, koska olin erityisen toimelias ja hyvä vaimo. Ja koska olin nainen ja kykeneväinen tekemään montaa asiaa samaan aikaan.

Palatessani alakertaan, mies oli kääntänyt kalan toisin päin, lisännyt rasvaa ja nostanut lämpötilan niin korkealle, että kala oli kaikin puolin "kivan ruskea", kuten mies sanoi. Keittiö kärysi.

Sain hepulin. "Yritän saada lohesta täydellisen mehevää ja sinä menet pilaamaan koko kalan!" Mies vastasi, että kalahan oli hänelle ja, että hän piti siitä juuri näin. Sen lisäksi oli suorastaan tyhmää lähteä raivaamaan vinttiä kesken ruuanlaiton. Kala oli alkanut kärytä kuulemma jo ennen hänen puuttumista asiaan.

"Ai, että tyhmää! Miten uskallatkaan kritisoida sitä, että minä teen täällä kaiken?"

Illalla istuin myrtyyrikruunu päässäni sohvalla ja jupisin mielessäni. Puhuin rumasti miehestäni. Sitä ei kuullut kukaan.

Mutta minä kuulin.

Sillä hetkellä huomasin, että kaikilla päivän tapahtumilla oli yhteinen tekijä: se, mitä ajattelin miehistä ja miten heistä puhuin. Edes itselleni.

Kielenkäyttöni oli vähättelevää, halveksivaa ja vähintäänkin kunnioittamatonta. Ja vaikkei sitä kukaan muu kuullut, sillä oli suorat seuraukset siihen, miten käyttäydyin ja, mitä lapset lukivat käytöksestäni.

Mietin, mistä tällaiset ajatukset juursivat, miksi se oli yhteiskunnallisesti suvaittua, jopa vitsikästä, kuten lehtileikkeessä ja miksi miehet sietivät sellaista. Milloin he perustaisivat oman #MeToonsa?

Tuskin he hashtagiä tarvitsivat. Mutta kunnioituksen täytyi olla molemminpuolesta. Halusinko olla tasa-arvoinen kumppani, kanssakulkija ja ystävä miehelleni, vaiko sittenkin vain kateellinen kilpailija?




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti