Tällainen ihailu hivelee egoa. Mutta kommentit ovat myös pieni hyvitys siitä kovasta työstä, mitä 25 kilon laihduttaminen oikeasti on.
Olin juuri avaamassa suutani sanoakseni, että joo, työtä se on, mutta tehtävissä siinä, missä muukin, kun yksi ihailijoista jatkoi: "Mutta toisaalta, sinultahan ne kilot ovat aina tippuneet helposti ja ilman kovaa ponnistusta." Toinen siihen: "Sen lisäksi sinulla on hyvä kunto, kun juoksit silloin muutama vuosi sitten maratonin. Sinulle juokseminen ei ole niin raskasta kuin minulle!" Kolmas jatkoi: "Niin, eikä vauvakiloja voi verrata tavalliseen ylipainoon, jota on paljon vaikeampi laihduttaa. Sitäpaitsi sinulla sattuu olemaan hyvät geenit!"
Haukoin hetken henkeä. Olivatko nämä naiset oikeasti tosissaan? Se, että olin lahduttanut neljä kertaa 25 kiloa oli muka todistus siitä, että se oli minulle erityisen helppoa. Tai se, että olin joskus aikoja sitten juossut maratonin vakuutti, että juokseminen olisi minulle nytkin helppoa. Sitäpaitsi geenit.
Kehuna alkanut päätyi toteamukseen siitä, että minulle oikeastaan kaikki on helppoa, mutta heille vaikeaa. Siksi minä pystyn siihen toisin kuin he.
Heillä kun mies laittaa viikonloppuisin aina niin hyvää ruokaa, ettei siitä voi kieltäytyä.
Nauratti. Yritin sanoa, että kyse on vain elämän tärkeysjärjestyksestä. Mutta siihen yksi naisista vastasi: "Sinulla on helppoa, koska miehesikin harrastaa urheilua. Et joudu käymään joka kerta ajankäytöstä keskustelua."
Totta. Mutta jäin silti miettimään asiaa. Oliko tosiaan niin, että minun saavutukseni olivat vähemmän arvokkaita vain, koska ne näyttivät muiden mielestä helpolta?
Se loukkasi. Mutta nopeasti huomasin, että itse ajattelen aivan samalla tavalla muissa tilanteissa.
Olen usein vähätellyt muiden saavutuksia, koska en ole pystynyt samaan. Yhdellä on korkeampi akateeminen koulutus, koska vanhemmat ovat tukeneet rahallisesti. Tai suurempi palkka, koska ovat myyneet sielunsa. Menestystä uralla, kun taas itse olen valinnut kakkavaipat. Toinen on kirjoittanut kirjan. Miksi minä en? Varmaan, koska heillä on suhteita. Tai rahaa. Tai aikaa.
On kamalan vaikeaa katsoa itseään silmiin. Olla selittelemättä. Keksimättä tekosyitä sille, miksi en pysty, kykene, jaksa. On paljon helpompaa ajatella, ettei syy ole minussa, omassa laiskuudessa, itsekurissa tai valinnoissa, vaan toisissa ja olosuhteissa.
Katsoin naisia ja heidän muodostamaa yhtenäistä, läpäisemätöntä rintamaa, joka oli yhtäkkiä rakentunut eteeni tyhjästä kuin pelottava transformersrobotti poikieni elokuvissa.
Olin yhtäkkiä muka toisella puolella. Heitä vastaan. Olin heidän mielestään petturi. Sellainen, joka näyttää, ettei olekaan itsestään selvää, ettei äidit ehdi lenkille.
Pidin suuni kiinni. Kaikki, mitä olisin siitä eteen päin sanonut, olisi käytetty minua vastaan. Heidän korvaan se olisi kuulostanut ylpeilytä. Vaihdoin puheenaihetta.
Ja kuitenkin olisin halunnut vain sanoa, että olen kaikkea muuta kuin Wonder Woman. Että käyn jatkuvaa kamppailua itseni kanssa. Enkä aina voita. Tai etten ole läheskään vielä siellä, missä haluaisin olla. Että se, mitä he näkevät, on pintaa. Pinnan alla on hikeä, verta ja hampaanpuremista.
Ja juuri siksi siihen pystyy jokainen, joka todella haluaa. Jokainen, joka on valmis tekemään työtä. Jokaikinen heistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti