Pintaa syvemmälle

Pellavapäiset, nelivuotiaat kaksostytöt ihanissa mekoissaan. Vaatteet aina sävy sävyyn. Hopeiset pikku kengät ja sopiva käsilaukku.

Oma jääräpäinen tyttäreni pukee aamuisin päällensä kaapin kauheimmat pinkit Hello Kitty-vaatteet. (En tiedä miten ne ovat sinne joutuneet! Enkä tiedä, miten siitä kaapin sekasorrosta voi aina löytää juuri ne kauheimmat vaatteet.)

En jaksa kuunnella tytön huutoa ja myönnyn.

Olen myöntynyt jo monen monta vuotta. Olen oppinut löysäämään niissä asioissa, missä voi. Oli aikoja, kun olin onnellinen, että sain hoidettua lasten perushygienian ja laitettua ruuan pöytään. Sen enempään eivät voimat silloin riittäneet. Kun piti jotenkin jaksaa myös hengittää.

Tuolloin en jaksanut ajatella pätkääkään sitä, millaisissa vaatteissa lapseni menivät tarhaan. En jaksanut pitää minkäänlaista kulissia yllä. Meidän perhe oli ulkoa sitä, mitä se oli sisältä: rikkinäinen, likainen sotku. En jaksanut välittää saksalaisäitien nenännyrpisyksistä. Tai katseista, jotka murtunut itsetuntoni kuvitteli nyrpistyksiksi.

Nyt voin itse hyvin. Mutta jotkut asiat kolahtavat edelleen.

Kaksosten äiti hakee lapset hoidosta aina varhain. Tunnen pistoksen sydämessä: Itse teen liikaa töitä. Omat lapseni ovat liikaa hoidossa, ajattelen.

Tyttäreni sai kutsun kylään kaksosille. Oikean askarrellun kutsukortin, jossa oli kimalletta, kiiltokuvia, hilettä ja huolellisesti leikattuja erivärisiä kukkia. Kuvittelin mielessäni, kuinka kaksostyttöjen äiti istuu kaiket iltapäivät tyttäriensä kanssa askartelemassa auringon täyttämässä siistissä huoneessa, keittiöstä leijailevassa huumaavaassa cup cakesien tuoksussa. (Tyttäreni toi kauniisti koristeltuja, vaaleanpunaisia leivonnaisia kotiin kylästä).

Mielessäni kuvittelin perheidyllin, jossa lasten isä osallistui tyttärien hoitoon, näinhän häntä aina välillä lastensa kanssa. Ajattelin, että äidillä oli aikaa askarrella, koska isä teki enemmän töitä niin, että äiti sai olla kotona.

Todellisuus on toisenlainen.

Eilen kaksosten äiti kertoi minulle, että lasten isä oli jättänyt hänet silloin, kun tämä sai tietää vaimonsa olevan raskaana. Äiti oli kokenut kaksosraskauden ja kaksinkertaisen vauvavuoden yksinhuoltajana, kipuilevana ja surusta sekaisin. Perhe oli kaukana, eikä hänellä ollut juurikaan tukiverkostoa. Lasten isä kävi katsomassa tyttäriään kerran kuukaudessa, jos hyvin sattui.

Äiti uskaltautui kertomaan minulle tarinansa, koska tiesi perheemme rikinäisestä historiasta. Tiesi, etten tuomitse. Enkä nyrpistä nenääni, jos kuoren alla onkin sotku. Äiti tarvitsi apua. Ja kertoi vihdoin uskaltavansa pyytää sitä. Hän tarvitsi lapsilleen hoitajan, kun edessä olisi yövuoro.

Tällaisina hetkinä olen suunnattoman kiitollinen rosoisesta elämästämme, kaappien sotkuista, poikien villeydestä, tytön jääräpäisyydestä, jopa Hello Kitty-vaatteista. Siitä, että kunnon perheet karttavat huonoa vaikutustamme, kun taas jollekin toiselle saamme olla joskus se toivon pilkahdus, oljenkorsi, johon uskaltaa tarttua myrskyssä.