Täydellistä

Äiti naulasi taulua seinälle: Sentti vasemmalle, puolisenttiä oikealle, milli vasemmalle... Poika seurasi touhua sivusta, piti vasaraa ja välillä taulua äidin koputellessa uutta naulaa seinään. Välillä äiti kapusi tikapuilta alas, käveli huoneen toiseen laitaan, kallisti päätään sivulta sivulle, siristi silmiään, päästeli tuhahduksia ja murahduksia, kunnes lopulta, pojan mielestä kokonaisen ikuisuuden jälkeen, äiti oli vihdoinkin tyytyväinen.

"Äiti, miksi naisilla pitää aina kaiken olla täydellistä? Ei mulla vaan tartte olla", kahdeksavuotias poika sanoi.

Se kolahti.

Niin miksi? Kai oli ilmiselvää, etteivät taulut voineet olla seinällä vinossa tai epäsymmertiassa muiden taulujen kanssa. Se olisi häirinnyt joka kerta, kun sen olisi nähnyt. Samalla tavalla, kuin sohvan tyynyjen järjestys ärsyttää, kun lapset ovat peuhanneet siinä koko illan.

Kun kylään tulee vieraita, täytyy olla tarjolla sitä ja tätä. Lapset häädetään muualle tieltä häiritsemästä. Äidillä on tärkeämpää puuhaa. Kodin tulee olla kiiltävä pinnalta, vaikka kaapit pursuisivatkin sotkuisia salaisuuksiaan.

Ennen olin vielä kamalampi, vieläkin täydellisyydenhakuisempi. Silloin ammoisina aikoina, kun elimme vielä ydinperheen idylliä. Silloin olin kotiäiti, painoin villasella, leivoin pullaa, järjestin kässäpiiriä tuttavaperheiden rouville.

Imetin lapseni, tietenkin imetin ja vielä kauan. Vaikka nännit olivat verillä, kun maitoa ei vain tullut. Kuukausi toisensa perään imetin, vaikkei se millään tuntunut riittävän. Kun niin vain kuului tehdä. Eikä kukaan ollut sanonut, ettei ole ollenkaan istestään selvää, että maito riittää. Uskoin, että kyse oli omasta vääränlaisesta imetystyylistäni. Vika oli siis minussa.

Ja minä yritin riittää.

Imetin silloinkin, väkisin, kun mies alkoi viettää öitään muualla. En edes huomannut, kun tärkeintä elämässä oli maito. Maito. Täydellinen maito.

Missään edellämainituista asioista ei ole itsessään vikaa. Kyse oli väärästä asenteesta. Siitä, että jonkun asian pitäisi ylipäätään olla täydellistä. Jostain ulkoisesta syystä. Toki elämässä on itselleen niin tärkeitä asioita, joista täytyy pitää kiinni silloinkin, kun on vaikeeta.

Mutta olisi syytä punnita, onko se niin justiinsa.

Kun muka täydellinen perheidyllimme kaatui, aloin kantapään kautta näkemään niitä asioita, jotka ovat todella tärkeitä. Niitä oli aika vähän, kun päältä karsittiin kaikki turha, kaikki lumo, kiilto ja koukero. Jäljelle jäi perhe, yhteinen aika. Rakkaus. Huolenpito. Läsnäolo.

Niissäkään en vielä aina onnistu. Ja päälle on ajan myötä, nyt kun asiat ovat jälleen hyvin, kertynyt taas kerran kaikenlaista lisuketta. Minkä muka pitää taas olla niin täydellistä.

Tämän olen kuitenkin oppinut:

Ennen yritin muuttaa miestä tekemään asioita oman standardini mukaisesti. Standardin, joka oli muka täydellinen. Kunnes ymmärsin, että voinkin oppia häneltä. Sohvalle voi mennä kesken kaiken vaikka päikkäreille.

Seuratessani miehen tapaa toimia, aloin tunnistaa olennaisen. Asiat ovat ehkä vähän enemmän rempallaan, taulut eivät ole millilleen symmetriassa, eikä muukaan niin justiinsa. Mutta homma pelaa ja tärkeät asiat menevät kumman tehokkaasti edelle. Voin lähteä lenkille, vaikka kotona onkin sotku.

Ja moni asia on ulkopuolisen mielestä aivan yhtä täydellistä (tai epätäydellistä) kuin ennenkin, vaikkei sen eteen ollakaan kiroiltu, vuodatettu hikeä ja kyyneleitä tai paiskottu stressaantuneena ovia.

Tai ehkä asia onkin näin juuri sen takia.