Kipu

Kipu. Fyysinen kipu, sellainen kuumeinen raajojen särky. Painava kivi rinnalla. Ihan niin kuin seisoisi kahden lohkareen välissä, eikä rintakehää saisi venytettyä tarpeeksi auki. Tuntuu kuin happi loppuisi. Käveleminen on lähes mahdotonta, otan askeleen kerrallaan. Keskityn jokaiseen liikkeeseen: Nosta käsi, ota maitopurkki hyllystä, laita se kärryihin. Askel, toinen, kolmas...

Olen juuri nähnyt tuolloisen mieheni rakastajattaren kaupassa. Vaunuissa oli muutaman kuukauden ikäinen vauva. Lasteni sisarpuoli.

Kirjoittaessani tätä vaivaannun. Tulee epämukava olo. Olenhan antanut anteeksi. Ja tarina on monimutkainen. Hankala. Ajattelen, mitä lukijat ajattelevat. Kaipaanko sääliä, ymmärrystä, ihailua, että selvisin?

Vaikeista asioista on vaikea puhua. Vaikeiden tunteiden äärellä vaivaantuu. Etenkin, jos itse ei ole vielä koskaan ollut tuonelan virran rannalla. Siellä, missä kaikki on menetetty ja jäljellä on enää alaston elämä.

Kirjoittaessani tuolloin tuntemastani kivusta tulee epämukava olo. Nytkin, vielä monen vuoden jälkeen ja turvalliselta etäisyydeltä. On helpompaa kirjoittaa kivoista asioista, siitä, miten on selvinnyt. Miten elämä on nyt hyvin.

Olin monta kertaa kuullut siitä, kuinka tosiystävät kristallisoituvat silloin, kun elämässä on vaikeaa. Niin kävi. Suuri osa ympärilläni olevista läheisiksi uskomistani ihmisistä otti monta askelta taaksepäin. Samalla ihmettelin niitä uusia ystäviä, jotka astuivat täysin yllättäen jostain taka-alalta eteeni, kohtaamaan minut - ja kivun.

En syytä ketään. Itse olisin ennen toiminut samoin. En olisi osannut sanoa kipuilevalle itselleni mitään tuossa tilanteessa. Olisin tuntenut itseni epämukavaksi. Pelännyt sanovani jotain, joka tuo pahoja muistoja mieleen. Loukkaa. Astuvani joka puolella vaaniviin sudenkuoppiin. Olisin jättänyt soittamatta, pakoillut, vältellyt seuraani.

Mutta opin, ettei surusta sekaisin oleva ihminen kaipaa oikeita sanoja, vaan ihan mitä sanoja vain. Vaikka vain tervehdyksen. Sen, että hänet huomataan.

On aivan yhdentekevää, onko itse kokenut samaa. Onko kyse omasta tai omaisen sairaudesta, masennuksesta, erosta, petoksesta, häpeästä, potkuista, lapsen kuolemasta, itsemurhasta, väkivallasta... Murtunut ihminen ei kaipaa niitä oikeita sanoja, vaan jonkun, joka välittää ja jaksaa olla edes hetken vierellä. Vaikka vain virtuaalisesti. Ja vaikka vain ihan hiljaa.

---

Tänään haluan rohkaista olemaan läsnä sellaiselle, jonka tilanne vaivaannuttaa. Soita, kirjoita muutama lause, anna kukkia, keitä kahvit, soita ovikelloa ja sano, että teit likaa pitsaa, kelpaisiko? Katso silmiin, kosketa, huomaa. Sano, että olet pahoillasi.

Siitä tulee olo, ettei ole yksin. Pieni valonpilkahdus pimeässä.

Akseli Gallen-Kallela, Tuonlen virran rannalla, 1903