Perämies

Olen aina ollut yksintaistelija, kommandosotilas, yksinäinen susi. Kuulostaa vähän dramaattiselta, myönnän. Mutta se on totta: luotan lähinnä itseeni. Kierrän mutkan kautta, ryömin taitavasti kaikkien esteiden ohi varmistaakseni itse, että homma oikeasti toimii. Vaikka muutkin osaavat, teen hommat yleensä paremmin yksin ja ilman heitä. 

En ollut ymmärtänyt, että olen tällainen, kunnes tapasin nykyisen mieheni. Siihen asti kuvittelin olevani tiimipelaaja. Sellainen amerikkalaisista elokuvista tuttu, sosiaalinen high five-tyyppi. Ymmärtäväinen, ystävällinen, luottavainen.

Jep, luottavainen. Olen ehkä yhtä luottavainen kuin diktaattori. Apua, siinä seuraava avainsana!

Yksintaistelija on positiivinen ilmaus kontrollifriikille. Sellaiselle, joka haluaa hallita kaikkia ja kaikkea, eikä yksinkertaisesti luota toisen päätös- ja arviointikykyyn, saati taitoihin.

Entisessä suhteessani minulle annettiin tilaa olla huomaamattani dominoiva. Tein melkein kaikki päätökset. Ahmin kaiken vastuun. Lasten syntyessä minusta tuli kotiäiti, kotihengetär - kotihirviö! Sellainen kamala yksinvaltias, joka päätti kaiken lapsiin ja kotiin liittyvän.

Olin kuin saagojen tulta sinkoava lohikäärme, joka vartioi aarrettaan jossain vuorenuumenissa. Lohikäärme oli kyllä vahva ja voittamaton, mutta sen kirous oli yksinnäisyys: sinne se jäi aarteineen, vuorenuumeniin. Yksin.

Yksintaistelijamentaliteettini taustalla on varmasti luonteeni. Olen tällainen. Otan mielelläni vastuuta. Olen vahva, dominoiva. Haluan hallita, ottaa ohjat käsiini. Haluan tuoloksia. En luota siihen, että asiat voisivat oikeasti järjestyä, onnistua, tapahtua ajallaan, jos en itse kanna niistä koko vastuuta.

Mielenkiintoista on, kuinka omiin vahvuuksiin ja heikkouksiin törmää eri tavalla eri ihmissuhteissa. Rakkaussuhde ja etenkin aviolitto on suhteista se kaikista intiimein. Se, jossa omaa isteään ei voi väistää, koska väistämiselle ei ole tilaa. Toinen on aina peilinä vastassa.

Avioliitossa oppii eniten itsestään. Mutta eri ihmisen kanssa törmää eri asioihin.

Vasta nyt, yhtä dominoivan miehen kanssa, olen oppinut löysäämään ohjaksia. Päästänyt miehen välillä rattiin. Olen opetellut olemaan perämies, en aina kapteeni. Laittamaan silmät kiinni ja luottamaan siihen, että toinen ohjaa perille. Ja vielä ajoissa. Ja jos ei, että on joku toinen, joka kantaa vastuun erehdyksestä.

Koen ihmeellisen rauhoittavana istua pelkääjän paikalla. Opetella luottamaan toiseen ihmiseen.