Ei aina korvapuusteja

Lankean ilmeisesti uudelleen ja uudelleen samaan kotihengetär-ansaan. Ennen kuin itsekään huomaan, olen taas leipomassa hikihatussa korvapuusteja, motkottamassa eteisen kenkäsekamelskasta tai nalkuttamassa siitä, että mies tulee muka liian myöhään kotiin salilta.

Haloo!

Luulisi, että tämän ikäinen aikuinen, itsenäinen nainen, kolmen lapsen äiti ja erosta kovasti viisastunut ihminen tietäisi, mitkä asiat parisuhtessa ovat olennaisia. Mitkä rakentavat liittoa, liimaavat yhteen, auttavat perheenkeskeistä harmoniaa. Ja mistä asioista miehet hermostuvat.

Huomaan, että vaikka kuinka yritän pitää kiinni tasa-arvoisesta suhteesta, jossa kumpikin hoitaa yhteisesti sovitut työt ja jossa myös minä saan jättää tiskikasat keittiöön ja lähteä lenkille, alankin rohmuta kotitöitä itselleni.

Miksi ihmeessä? Mikä siinä on, että ihana koti ja perhe yhdistyy mielessäni kullatuksi idylliksi, jossa äiti on pehmeä ja vaimo aulis?

Tällainen elämä saattaisi toimia erinomaisesti, jos tuo kyseinen aulis vaimo ei olisi jatkuvasti ärsyyntynyt työtaakastaan ja kokisi sitä epäreiluksi.

Kun vaimo valittaa, mies ei ymmärrä alkuunkaan, mistä nainen puhuu. Hänelle valitus on kuin vierasta kieltä, joka on peräisin oudolta naisplaneetalta. Mies kokee valituksen turhana ja epäreiluna hyökkäyksenä itseään kohtaan.

Ja mies on oikeassa: Jos hän ei kerran oleta naisen leipovan korvapuusteja (koska hän ei juurikaan makeasta välitä), että ruoka on valmista, kun hän tulee töistä (kun tykkää leivästä), että koti on siisti (koska hänen mielestään sotku on kodikasta) tai että illalla istutaan aina vierekkäin sohvalla (koska parempi olisi, että naisella olisi myös omia harrastuksia), silloin nainen ei voi myöskään syyllistää miestä valinnoistaan.

Helpommallakin olisi päivästä siis selvitty, riidalta vältytty ja mies olisi ollut silti ja juuri siksi onnellinen.

Miksi nainen kokee itsensä niin helposti muiden uhriksi? Kun tosiasiassa moni asia on kiinni naisen omasta toiminnasta, päätöksestä tai ajattelusta?

Jos tavoitteena on onnellinen perhe ja tyytyväinen mies, naisen täytyisi ehkä hetken miettiä, mitä mies oikeasti toivoo. Ja mitkä asiat ovat lopulta vain omia vääristyneitä mielikuvia täydellisestä naisesta, joihin miehellä ei ole osaa eikä arpaa.

Jos keskityn muokkaamaan omia mielikuviani, otan vastuun itsestäni. En ole miehen, perheen enkä olosuhteiden uhri vain siksi, että olen nainen.

"Regretting motherhood"

On olemassa naisia, jotka katuvat äitiyttään.

Israelilainen sosiologi Orna Donath julkaisi vuosi sitten tutkimuksen "Regretting motherhood" haastattelemistaan naisista, jotka katuivat sitä, että he olivat saaneet lapsia. Tutkimus herätti suuren paheksunnan ryöpyn (#regrettingmotherhood) etenkin Israelissa ja Saksassa, joissa kummassakin (hyvällä) äitiydellä on historiallisista syistä edelleen kapeat määritteet.

Yleensä homma on niin, että mitä suurempi vastustus jollain asialla on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ollaan tekemisissä tabun kanssa. Asian, jota ei saa kritisoida, miten ei saa ajatella, tuntea, kokea.

Mutta mitä, jos silti joku kokee niin?

Mitä vähemmän tällainen ihminen saa puhua kokemuksestaan avoimesti, sitä enemmän hän kokee jäävänsä yksin. Hän kokee olevansa epäonnistunut, vääränlainen. Häveten hän vaikenee kokemastaan, jolloin muutkaan eivät uskalla puhua omastaan.

Esikoiseni syntymän jälkeen koin epäonnistuvani äitinä täydellisesti. Mielessäni pyörivät saksalaiset ihanteet. Tarvitsin kipeäsi vertaistukea. Kerroin tuntemuksistani saksalaiselle äitiystävälleni, johon hän vastasi kuivasti: "Ei meillä vaan ole tuollaisia ongelmia."

En enää koskaan ottanut asiaa puheeksi. Opin esittämään julkisuudessa hyvää äitiä ja itkemään iltaisin epävarmuuttani.

Uskoin, että jos kerran muilla kaikki sujui erinomaisesti ja vain minulla oli ongelmia, tarkoitti se, että olin vääränlainen tai että minulta puuttui jonkilainen äiti-geeni.

Nyt tiedän, ettei se puutu.

Lukiessani Donathin tutkimusta, josta on juuri ilmestynyt kirja, peilasin paljon omia kokemuksiani. Mitä, jos äidit katuvat vain, koska heidän oma epätäydellinen kokemuksensa on niin kaukana tuosta julkikuvasta?

Itse en kadu äidiksi tuloani. Miksi katuisin? Enhän halunnut mitään yhtä kiihkeästi kuin omia lapsia ja suurta onnellista perhettä.

Halusin olla se pehmoinen äiti, joka neuloo lapsille vaatteita, leipoo iltapäivisin pullia ja sämpylöitä rimpsuessu päällä ja istuu sitten lastenhuoneessa teekekkereillä iltapäiväauringon valaistaessa siistiä, kaunista lastenhuonetta.

Toisin kävi. Perheemme ei ollut onnellinen. Leivoin kyllä, mutta hikihatussa. Neuloin myös, mutta liian kireällä langalla.

Lopulta mieheni lähti. Itse kituuttelin lasten kanssa kolme vuotta yksinhuoltajana. Usein en jaksanut muuta kuin laittaa lapsille iltapäivisin tv:n päälle. En edes potenut huonoa omaatuntoa iltapäiväauringosta, joka olisi kutsunut pieniä ulos leikkimään lastenohjelmien ääreltä. Kunhan vain ilta tulisi aikanaan, se oli välillä ainoa tavoite.

En silti katunut lapsiani, koska syntynyttä ihmisihmettä ei vain yksinkiertaisesti kadu. Piste. Enkä usko Donathin haastatteleminen naistenkaan katuvan niitä ihmisiä, joita heidän lapsistaan lopulta kasvoi.

Lapset ovat kaikessa hankaluudessaan ja kipuilussaan olleet minulle siunaus vaikeinakin aikoina. Elämäni oli kyllä lasten takia vaikeampaa ja sidotumpaa ollessani heidän kanssaan yksin. Mutta se oli myös niin paljon rikkaampaa. Ja ennen kaikkea se oli se minun elämäni. Mitä sitä olisi mennyt muuttamaan?

Mutta: Vaikken katunut lapsiani, kaduin silti sitä ihanteen metsästystä, jota olin ennen eroani harrastanut. Tuon ihmeellisen olennon jahtaamista, jota kutsutaan äiti-ihanteeksi. Aina kun luulin saavuttaneeni sen, se karkasi pois oman vajaavaisuuteni säikyttämänä.

Ajattelin, että jos olisin yrittänyt vähemmän ja ollut enemmän. Ehkä sitten lapseni olisivat saaneet kasvaa ydinperheessä.

Mutta eihän se niinkään ole. Ero ei ole koskaan yksiselitteinen. Ei edes täydellisyydenhakuinen äitihirviö ole yksin syypää siihen.

Mutta mitä sitten olen oppinut? Nykyään yritän olla enemmän minä. Nainen, jonka monesta roolista vain yksi on äiti. Sen sijaan, että yrittäisin suorittaa lapsilleni jotain muka täydellistä elämää, yritän nykyisin elää heidän kanssaan kaikkine virheineni. Toivoen, että he joskus sitten aikuisena, tarvittavalta etäisyydeltä armahtavat minut ihmisenä - tuon täydellisen äitiyden ikeen alta.

Toivoen, että etenkin tyttäreni saisi toisenlaisen kuvan siitä, minkälainen on hyvä äiti. Että tuo kuva olisi rehellisempi, joustavampi, monimuotoisempi, vähemmän pyhimys ja enemmän ihminen.

Maaliviivan euforiaa

Herään kuudelta, laitan perheelle aamupalan. Yksi pieni pellavapäinen aamuvirkku syö joka ikinen päivä mannapuuroa. Häntä keittiöön seuraa intohimoinen myslinsyöjä. Perheen unikeot syövät kaurapuuroa puhumatta sanaakaan, joskus tosin hieman muristen. Keitän kahvia. Paljon kahvia. Teen koululaiselle kahdet eväät ja tarhalaisille yhdet. Miehellekin teen, jos olen ihana.

Lähetän reppuselkäisen pojan koulutielle klo 7:20. Hänen isänsä odottaa jo ulkona ja saattaa pojan kouluun. Puen, meikkaan nopeasti, vien pikkuiset päiväkotiin. Tässä välissä käyn lenkillä, jos olen reipas. Viime aikoina en ole ollut. Sitten kiirehdin kotiin tietokoneen ääreen tekemään töitä: Teen täyttä päivää.

Töiden ohessa pesen pyykkiä, laitan ruokaa, siivoan, käyn kaupassa, hoidan sosiaalisia suhteita, ostan synttärilahjoja, suunnittelen lomia, sumplin yökyliä, tapaamisia, omia menoja. Käyn salilla ennen kuin haen lapset. Laitan ruokaa, pyykit kuivumaan. Yritän olla läsnä.

Olen onnekas, että saan tehdä töitä kotona. Jos kaiken arjenpyörityksen päälle pitäisi vielä istua päivittäin kaksi tuntia lähijunassa, en olisi millään selvinnyt yksinhuoltajuudesta. Kun en nytkään meinaa selvitä aina kaikesta.

Mies tulee kotiin myöhään illalla. Meidän yhteinen aika kattaa ajan kello 22 ja puolen yön välillä. En juuri koskaan nuku kuutta tuntia pidempään.

Tämä on naisen elämää. Sitä aivan tavallista. Kun revitään joka suuntaan. Naisen elämä on perheen liimana oloa, nivelten öljyämistä, varaosien korjausta, ruuvien kiristystä. Että kaikki pysyisi kasassa.

Kuka löysäisi joskus minun ruuvejani?

Joskus tuntuu samalta kuin juoksukilpailun maalissa: Olen hengästynyt. Juoksun viimeiset kilometrit juostaan aina kovempaa välittämättä kivusta. Maalissa tuntuu, että keuhkot räjähtäisivät, ettei happi kulje. Mutta endorfiinit ja runner's high, huumaava onnentunne, vetää silti kasvot leveään hymyyn.

Missä maaliviivan euforia on arjessani?

Ei sitä ole. Euforia ei ole osa arkea. Se kuuluu juhlaan. Arki on tasapaksua, tylsää treeniä. Sitä kiittämätöntä työtä viikosta toiseen, kun tuloksia ei näy. Mutta maksun päivä koittaa kyllä, työstä saa aikanaan palkkansa. Maratonin maaliviivalla, 42 kilometrin jälkeen.

Tai kun lasten judo-opettaja sanoo, että toivoo omien lastensa kasvavan joskus samalaisiksi kuin minun. Pitävänsä joskus yhtä paljon sisarustensa puolta, olevan yhtä reiluja ja reippaita. Hän toivoo osaavansa olla pojilleen yhtä hyvä äiti. (Kuin minä? Joka kokee päivittäin epäonnistuvansa, olevansa se huonoin Rabenmutter?)

Tämä on sitä maaliviivan euforiaa. Se pitää vain osata kuulla. Ja nähdä.

Kun ajatukset alkavat lipsua itsesäälin tai uhrimentaliteetin puolelle, keskityn olemaan kiitollinen. Se saa ajatukseni kiinnittymään siihen mikä on hyvin. Otan askeleen uhrin uppoavalta laivalta kiitollisuuden pelastusveneeseen. Enää en ole aaltojen armoilla. Venettä ohjaan minä itse. Se suuntaa sinne, minne haluan sen kulkevan: Määränpäänä on toivo.

Tänään olen kiitollinen näistä:

- Työt sujuivat hyvin. Sain kaiken tehtyä ja löysin aikaa kirjoittaa blogiini tekstin.
- Nyt on perjantai. Saan hengähtää.
- Saan varata majapaikkoja Vrindavan, Agra, Rishikesh, Delhi nimisistä paikoista. Enää muutama viikko kunnes näen Himalajan ja Gangesin.
- Poikia kehuttiin eilen judossa.
- Pääsen katsomaan taas nelivuotiaan tyttären balettiharkkoja. Siinä on vaaleanpunaista taikaa harmaan arjen keskellä!
- Mies tulee joka ilta kotiin. Oli päivä kuinka pitkä tahansa, se päättyy aina yhdessä.
- En ole enää yksin. (En vieläkään oikein käsitä onneani!)
 

Äitikuvia

Jos katson kulunutta viikkoa, voisin sanoa, että se on epäonnistunut. Tarkemmin sanoen, minä olen epäonnistunut.

Työssäni epäonnistuin, sillä kotona oli välillä kolmekin yskivää pikkupotilasta ja työt kasaantuivat viikon myötä Himalajavuoristoksi, jota en yksinkertaisesti kyennyt ylittämään köhivien matkaseuralaisten kanssa.

Äitinä epäonnistuin, koska en työpaineiden ja väsymyksen takia kyennyt hoitamaan sairaita lapsia niin kuin he olisivat mielestäni ansainneet: Mielikuvissani puen viimeistään lasten kuumeen noustessa essun päälle ja keittelen sipuliyskänlääkettä ja yrttirohtoja pullantuoksuisessa keittiössä.

Todellisuudessa karjuin kiukuttelevalle ja sisaruksiaan härnäävälle toipilaalle niin, että tämä ilmoitti haluavansa muuttaa isälleen. "Papa osaa hoitaa sairaita paremmin kuin sinä!"

Vajaan viikon sairastelun jälkeen laitoin lapset tarhaan puolikuntoisina, että saisin tehtyä edes osan töistä ja, häpeän myöntää, että pääsisin hetkeksi lenkille. Tarhasta soitettiin, että ainakin poika pitäisi hakea kotiin.

Mielikuvieni hyvä haltijataräiti muuttui hetkessä salamoita sinkovaksi Pahattareksi. Noita-akaksi, joka myrkyttää vielä koko perheensä. Tällaisina hetkinä kuulen pääni sisällä salakavalan syytöksen: "Olethan jo kerran onnistunut myrkyttämään ja rikkomaan perheesi."

Itsesyytökset jatkuvat. Epäonnistuin tällä viikolla myös itseäni kohtaan.

En löytänyt omaa aikaa. Oma aika tarkoittaa minun kielessäni urheilua. Se on asia, joka pitää minut selväjärkisenä, vahvana, jaksavana. En päässyt tarpeeksi jos lainkaan urheilemaan. Mutta turha siitä on soimata itseään. Jos ei yksinkertaisesti pääse lenkille, sitten ei pääse. Enhän olisi voinut jättää sairaita (tai terveitäkään) lapsia yksin kotiin.

Tässä kohtaa mielikuvat elämäni eri rooleista törmäävät toisiinsa: Täydellinen pullantuoksuinen suloisen pehmeä äiti ja kova todellisuus. Pullaäiti on sellainen, jonka lämpimään syliin on ihana kaivautua. Nojata pää pehmeää rintaa vasten. Tällainen äiti on pullea ja hyväntuulinen. Äiti, joka lepää itsessään ja nauttii lapsistaan.

Nautin minäkin. En vain ole yhtä pehmeä. Rintani ovat tyhjät ja roikkuvat kolmen imetetyn lapsen jäljiltä. Sylini ei ole kovin pehmeä, se on suorastaan kova, eikä siinä saa koskaan istua tarpeeksi kauaa. Syytän itseäni siitäkin, etten ota lapsia tarpeeksi syliin.

Mielikuvani hyväntuulisesta palleroäidistä on ristiriidassa sen toisen naisen kanssa, joka sisälläni asustelee. Haluan kyllä olla pehmeän pullea, ihanan iloinen äiti. Mutta heti, kun vyötäröni alkaa muuttua mielestäni vähänkään pullamaiseksi, koen itseni huonoksi ja rumaksi naiseksi.

Seurauksena käyn enemmän lenkillä, salilla, lasken kaloreita, laihdutan. Se tekee sylistäni taas kovemman. Minusta kiireisemmän. Ja pullantuoksu leijailee taas kauemmaksi.

Herätys! Näiden mielikuvien väliltä on löydettävä tasapaino, jos haluaa selvitä naisen elämästä.

Onneksi mielikuvat ovat kuvia ja niitä voi muokata, maalata, piirtää, kertoa, sanailla uusiksi. Sellaisiksi omanlaisiksi.

Ehkä juuri tämä omien uusien mielikuvien rakentaminen on äitiyden ja naiseuden vaikein kehitystehtävä. Se, että on opeteltava hyväksymään omanlainen äitiys ja naisellisuus.

Minun on vaikea myöntää itselleni, etten voi koskaan olla se mielikuvien äiti, jonkalaiseksi itseni kuvittelin ennen kuin sain omia lapsia. Petyin itseeni, kun jokaisen syntyneen lapsen myötä vastasin aina vain vähemmän tuota kuvaa.

Ongelma on se, että jos vertaan itseäni jatkuvasti siihen muka täydelliseen, epäonnistun päivittäin. Enkä halua kokea jatkuvaa riittämättömyyttä.

Siksi on terveellistä pysähtyä ja kysyä, kenen luoma kuva tuo "äiti" on? Vastaus kuuluu: lapsettoman, epävarman ja kokemattoman tytön. Näin aikuisen naisen näkökulmasta aika naurettavaa.

Mutta jos se on naurettavaa, miksi sitten on niin vaikea luopua vääränlaisista kuvista? Miksi silti koen päivittäin huonoa omaatuntoa, kun en olekaan se pehmeä pullaäiti?

Mietin, onko tuo kuva äitiydestä siksi niin naivi ja yksiulotteinen, että se on se lapsen näkökulma. Lapsi kokee äidin turvalliseksi, pehmeäksi, lämpöiseksi. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko äiti sitä omasta mielestään.

Itse koin oman äitini juuri sellaiseksi. Kun muistelen lapsuuttani, äiti leipoi pullaa, laittoi laastarin, lauloi lauluja ja luki iltasatuja. Jos kysyisin äidiltäni, hän kertoisi tarinan äitiydestään omasta perspektiivistänsä. Se olisi moniulotteisempi ja varmasti paljon itsekriittisempi kuin lapsen näkökulma.

Yritämmekö me äiteinä tavoitella lapsen luomaa mielikuvaa?

Sellaista, joka kaikkoaa väistämättä lapsuuden myötä, kun meistä itsestämme tulee äitejä? Sellaista kullattua lapsuuden idylliä, jolla ei ole mitään tekemistä aikuisen kokemuksen kanssa? Entä jos omat lapsemme kokevat meidät juuri sellaisina, ihanina ja riittävän pehmeinä, vaikkemme ollenkaan ansaitsisi sitä omasta mielestämme?

Tämä ajatus antaa minulle tämän epäonnistuneeksi kokemani viikon päätteeksi uutta toivoa.

Ehkä sittenkin riitän.

(Kuva: https://www.lostmy.name/de)

"Huono" äiti on riittävän hyvä

Huono nainen. Huono äiti.

Maistelen näitä sanoja joka ikinen päivä. Mietin, mikä on näiden vastakohta, "hyvä äiti" ja "hyvä nainen".

Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa harvoin enää haukutaan naisia huonoiksi vain, koska he elävät samanlaista elämää kuin miehet. Mutta miten on äitien laita?

Ainakin Saksassa on "hyvien äitien" liiga. Sen jäsenyys on kunniamaininta. Vaikeaa on se, ettei tätä arvosanaa voi ansaita. Joko sitä on tai ei ole. Eikä se juurikaan riipu äidin tekemisistä, vaan enemmänkin olemuksesta. Vastaako hän kuvaa hyvästä äidistä, edes julkisesti?

Vaikka liigajäsenyyttä ei voi ansaita, sen voi menettää. Sitä äidit iltaisin pelkäävät. Kun epäilys hiipii mieleen.

Harvoin Saksassakaan enää haukutaan ketään sanalla "Rabenmutter", "varisäiti", joka tarkoittaa lapsensa hylkäävää ja heitteille jättävää "hirviöäitiä". Mutta nenää nyrpistellään siitä huolimatta kaikille itseä muka huonommille äideille.

Yksinhuoltajana en voinut millään olla hyvä, koska mieskin oli lähtenyt. Sehän tarkoitti jotain se!

Jälkikäteen olen kuullut, kuinka tarhaäidit kuulemma supisivat selän takana. Hermoilustani kolmen erokipuilevan tarhaikäisen kanssa, itkukohtauksistani, esimerkiksi silloin, kun uhmaikäinen puri mahaan tarhan edessä niin, että vuosin verta. Tai urheiluvimmastani, kun juokseminen oli ainoa asia, joka piti selväjärkisenä, kovasta meikistäni, joka oli kuin suojeleva panssari, väsyneestä ilmeestäni, suorasta puheestani, ja itsekriittisyydestäni. Eihän hyvä äiti koskaan julkisesti kyseenalaista itseään!

Itseironia ei kuulu "hyvän" äidin maailmaan.

Saksassa on aivan tavallista sanoa naisena äitiystävälle tai miehenä vaimolle: "Sinä olet hyvä äiti." Viestin tarkoitus on pönkittää tuskailevan äidin heikkoa itsetuntoa. Itsekriittisyys iskee jokaisella silloin, kun esirippu laskee ja julkihymy saa jäätyä.

Huonon päivän iltana, kun koen epäonnistuneeni äitinä, mies kuiskaa korvaan: "Olen ylpeä sinusta. Olet hyvä äiti. Ajattelet lastesi parasta." Silloin se tekee hyvää. Silloin olen kiitollinen tästä mantrasta, jonka toistaminen poistaa ainakin hetkeksi riittämättömyydentunteen.

Mutta kun olen riitaisen uhmakkaalla tuulella, sanon: "En ole hyvä äiti, vaan riittävän hyvä omille lapsilleni, koska rakastan heitä! Olen minä. Ja sen lisäksi äiti."

Äitiys on vain yksi rooli naisen elämässä. Miksi tuon yhden pitäisi olla niin paljon pyhempi kuin ne muut? Emmehän me naiset synny uudellen "hyväksi" vain, koska itse synnytämme lapsen.

Asiahan on toisin päin! Meistä ei tule vanhemmuuden myötä parempia ihmisiä, vaan jo ennen vauvaa äideille syntyy loputon itsekriittisyys. Sitä se rakkaus on. Haluaa toiselle vain parasta. Ystäväni muotoili asian kerran osuvasti näin: "Jos minusta ei olisi tullut äitiä, olisin jäänyt siihen uskoon, että olen hyvä ihminen."

Niin, äitiys on extreme-laji, joka vie äärirajoille.

Itse koen kerran saamani "huonon äidin" leiman vapauttavaksi. Ei sitä ole kukaan sanonut, mutta katseet olen tuntenut nahassani.

Näin on helpompi. Olen itsevarmempi, teen asioita itseni ja lasteni takia. En sen mukaan, mitä muut ajattelevat. Tiedän yleensä olevani riittävän hyvä. Ja tiedän myös jotain niistä pimennoista ja rotkoista, joita jokainen äiti elämässään kohtaa. Ehkä enemmän kuin ne, jotka vielä uskaltavat tuomita muita.

Tunnen katseet edelleen, mutta nyt ne ovat usein kunnioituksen ja kateuden sekoitteisia.

Näille äideille tekisi mieli sanoa: "Free yourself! Ole sovinnolla huono äiti, ollaksesi vihdoin riittävän hyvä!"