Maistelen näitä sanoja joka ikinen päivä. Mietin, mikä on näiden vastakohta, "hyvä äiti" ja "hyvä nainen".
Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa harvoin enää haukutaan naisia huonoiksi vain, koska he elävät samanlaista elämää kuin miehet. Mutta miten on äitien laita?
Ainakin Saksassa on "hyvien äitien" liiga. Sen jäsenyys on kunniamaininta. Vaikeaa on se, ettei tätä arvosanaa voi ansaita. Joko sitä on tai ei ole. Eikä se juurikaan riipu äidin tekemisistä, vaan enemmänkin olemuksesta. Vastaako hän kuvaa hyvästä äidistä, edes julkisesti?
Vaikka liigajäsenyyttä ei voi ansaita, sen voi menettää. Sitä äidit iltaisin pelkäävät. Kun epäilys hiipii mieleen.
Harvoin Saksassakaan enää haukutaan ketään sanalla "Rabenmutter", "varisäiti", joka tarkoittaa lapsensa hylkäävää ja heitteille jättävää "hirviöäitiä". Mutta nenää nyrpistellään siitä huolimatta kaikille itseä muka huonommille äideille.
Yksinhuoltajana en voinut millään olla hyvä, koska mieskin oli lähtenyt. Sehän tarkoitti jotain se!
Jälkikäteen olen kuullut, kuinka tarhaäidit kuulemma supisivat selän takana. Hermoilustani kolmen erokipuilevan tarhaikäisen kanssa, itkukohtauksistani, esimerkiksi silloin, kun uhmaikäinen puri mahaan tarhan edessä niin, että vuosin verta. Tai urheiluvimmastani, kun juokseminen oli ainoa asia, joka piti selväjärkisenä, kovasta meikistäni, joka oli kuin suojeleva panssari, väsyneestä ilmeestäni, suorasta puheestani, ja itsekriittisyydestäni. Eihän hyvä äiti koskaan julkisesti kyseenalaista itseään!
Itseironia ei kuulu "hyvän" äidin maailmaan.
Saksassa on aivan tavallista sanoa naisena äitiystävälle tai miehenä vaimolle: "Sinä olet hyvä äiti." Viestin tarkoitus on pönkittää tuskailevan äidin heikkoa itsetuntoa. Itsekriittisyys iskee jokaisella silloin, kun esirippu laskee ja julkihymy saa jäätyä.
Huonon päivän iltana, kun koen epäonnistuneeni äitinä, mies kuiskaa korvaan: "Olen ylpeä sinusta. Olet hyvä äiti. Ajattelet lastesi parasta." Silloin se tekee hyvää. Silloin olen kiitollinen tästä mantrasta, jonka toistaminen poistaa ainakin hetkeksi riittämättömyydentunteen.
Mutta kun olen riitaisen uhmakkaalla tuulella, sanon: "En ole hyvä äiti, vaan riittävän hyvä omille lapsilleni, koska rakastan heitä! Olen minä. Ja sen lisäksi äiti."
Äitiys on vain yksi rooli naisen elämässä. Miksi tuon yhden pitäisi olla niin paljon pyhempi kuin ne muut? Emmehän me naiset synny uudellen "hyväksi" vain, koska itse synnytämme lapsen.
Asiahan on toisin päin! Meistä ei tule vanhemmuuden myötä parempia ihmisiä, vaan jo ennen vauvaa äideille syntyy loputon itsekriittisyys. Sitä se rakkaus on. Haluaa toiselle vain parasta. Ystäväni muotoili asian kerran osuvasti näin: "Jos minusta ei olisi tullut äitiä, olisin jäänyt siihen uskoon, että olen hyvä ihminen."
Niin, äitiys on extreme-laji, joka vie äärirajoille.
Itse koen kerran saamani "huonon äidin" leiman vapauttavaksi. Ei sitä ole kukaan sanonut, mutta katseet olen tuntenut nahassani.
Näin on helpompi. Olen itsevarmempi, teen asioita itseni ja lasteni takia. En sen mukaan, mitä muut ajattelevat. Tiedän yleensä olevani riittävän hyvä. Ja tiedän myös jotain niistä pimennoista ja rotkoista, joita jokainen äiti elämässään kohtaa. Ehkä enemmän kuin ne, jotka vielä uskaltavat tuomita muita.
Tunnen katseet edelleen, mutta nyt ne ovat usein kunnioituksen ja kateuden sekoitteisia.
Näille äideille tekisi mieli sanoa: "Free yourself! Ole sovinnolla huono äiti, ollaksesi vihdoin riittävän hyvä!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti