Työssäni epäonnistuin, sillä kotona oli välillä kolmekin yskivää pikkupotilasta ja työt kasaantuivat viikon myötä Himalajavuoristoksi, jota en yksinkertaisesti kyennyt ylittämään köhivien matkaseuralaisten kanssa.
Äitinä epäonnistuin, koska en työpaineiden ja väsymyksen takia kyennyt hoitamaan sairaita lapsia niin kuin he olisivat mielestäni ansainneet: Mielikuvissani puen viimeistään lasten kuumeen noustessa essun päälle ja keittelen sipuliyskänlääkettä ja yrttirohtoja pullantuoksuisessa keittiössä.
Todellisuudessa karjuin kiukuttelevalle ja sisaruksiaan härnäävälle toipilaalle niin, että tämä ilmoitti haluavansa muuttaa isälleen. "Papa osaa hoitaa sairaita paremmin kuin sinä!"
Vajaan viikon sairastelun jälkeen laitoin lapset tarhaan puolikuntoisina, että saisin tehtyä edes osan töistä ja, häpeän myöntää, että pääsisin hetkeksi lenkille. Tarhasta soitettiin, että ainakin poika pitäisi hakea kotiin.
Mielikuvieni hyvä haltijataräiti muuttui hetkessä salamoita sinkovaksi Pahattareksi. Noita-akaksi, joka myrkyttää vielä koko perheensä. Tällaisina hetkinä kuulen pääni sisällä salakavalan syytöksen: "Olethan jo kerran onnistunut myrkyttämään ja rikkomaan perheesi."
Itsesyytökset jatkuvat. Epäonnistuin tällä viikolla myös itseäni kohtaan.
En löytänyt omaa aikaa. Oma aika tarkoittaa minun kielessäni urheilua. Se on asia, joka pitää minut selväjärkisenä, vahvana, jaksavana. En päässyt tarpeeksi jos lainkaan urheilemaan. Mutta turha siitä on soimata itseään. Jos ei yksinkertaisesti pääse lenkille, sitten ei pääse. Enhän olisi voinut jättää sairaita (tai terveitäkään) lapsia yksin kotiin.
Tässä kohtaa mielikuvat elämäni eri rooleista törmäävät toisiinsa: Täydellinen pullantuoksuinen suloisen pehmeä äiti ja kova todellisuus. Pullaäiti on sellainen, jonka lämpimään syliin on ihana kaivautua. Nojata pää pehmeää rintaa vasten. Tällainen äiti on pullea ja hyväntuulinen. Äiti, joka lepää itsessään ja nauttii lapsistaan.
Nautin minäkin. En vain ole yhtä pehmeä. Rintani ovat tyhjät ja roikkuvat kolmen imetetyn lapsen jäljiltä. Sylini ei ole kovin pehmeä, se on suorastaan kova, eikä siinä saa koskaan istua tarpeeksi kauaa. Syytän itseäni siitäkin, etten ota lapsia tarpeeksi syliin.
Mielikuvani hyväntuulisesta palleroäidistä on ristiriidassa sen toisen naisen kanssa, joka sisälläni asustelee. Haluan kyllä olla pehmeän pullea, ihanan iloinen äiti. Mutta heti, kun vyötäröni alkaa muuttua mielestäni vähänkään pullamaiseksi, koen itseni huonoksi ja rumaksi naiseksi.
Seurauksena käyn enemmän lenkillä, salilla, lasken kaloreita, laihdutan. Se tekee sylistäni taas kovemman. Minusta kiireisemmän. Ja pullantuoksu leijailee taas kauemmaksi.
Herätys! Näiden mielikuvien väliltä on löydettävä tasapaino, jos haluaa selvitä naisen elämästä.
Onneksi mielikuvat ovat kuvia ja niitä voi muokata, maalata, piirtää, kertoa, sanailla uusiksi. Sellaisiksi omanlaisiksi.
Ehkä juuri tämä omien uusien mielikuvien rakentaminen on äitiyden ja naiseuden vaikein kehitystehtävä. Se, että on opeteltava hyväksymään omanlainen äitiys ja naisellisuus.
Minun on vaikea myöntää itselleni, etten voi koskaan olla se mielikuvien äiti, jonkalaiseksi itseni kuvittelin ennen kuin sain omia lapsia. Petyin itseeni, kun jokaisen syntyneen lapsen myötä vastasin aina vain vähemmän tuota kuvaa.
Ongelma on se, että jos vertaan itseäni jatkuvasti siihen muka täydelliseen, epäonnistun päivittäin. Enkä halua kokea jatkuvaa riittämättömyyttä.
Siksi on terveellistä pysähtyä ja kysyä, kenen luoma kuva tuo "äiti" on? Vastaus kuuluu: lapsettoman, epävarman ja kokemattoman tytön. Näin aikuisen naisen näkökulmasta aika naurettavaa.
Mutta jos se on naurettavaa, miksi sitten on niin vaikea luopua vääränlaisista kuvista? Miksi silti koen päivittäin huonoa omaatuntoa, kun en olekaan se pehmeä pullaäiti?
Mietin, onko tuo kuva äitiydestä siksi niin naivi ja yksiulotteinen, että se on se lapsen näkökulma. Lapsi kokee äidin turvalliseksi, pehmeäksi, lämpöiseksi. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko äiti sitä omasta mielestään.
Itse koin oman äitini juuri sellaiseksi. Kun muistelen lapsuuttani, äiti leipoi pullaa, laittoi laastarin, lauloi lauluja ja luki iltasatuja. Jos kysyisin äidiltäni, hän kertoisi tarinan äitiydestään omasta perspektiivistänsä. Se olisi moniulotteisempi ja varmasti paljon itsekriittisempi kuin lapsen näkökulma.
Yritämmekö me äiteinä tavoitella lapsen luomaa mielikuvaa?
Sellaista, joka kaikkoaa väistämättä lapsuuden myötä, kun meistä itsestämme tulee äitejä? Sellaista kullattua lapsuuden idylliä, jolla ei ole mitään tekemistä aikuisen kokemuksen kanssa? Entä jos omat lapsemme kokevat meidät juuri sellaisina, ihanina ja riittävän pehmeinä, vaikkemme ollenkaan ansaitsisi sitä omasta mielestämme?
Tämä ajatus antaa minulle tämän epäonnistuneeksi kokemani viikon päätteeksi uutta toivoa.
Ehkä sittenkin riitän.
 |
| (Kuva: https://www.lostmy.name/de) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti