Maaliviivan euforiaa

Herään kuudelta, laitan perheelle aamupalan. Yksi pieni pellavapäinen aamuvirkku syö joka ikinen päivä mannapuuroa. Häntä keittiöön seuraa intohimoinen myslinsyöjä. Perheen unikeot syövät kaurapuuroa puhumatta sanaakaan, joskus tosin hieman muristen. Keitän kahvia. Paljon kahvia. Teen koululaiselle kahdet eväät ja tarhalaisille yhdet. Miehellekin teen, jos olen ihana.

Lähetän reppuselkäisen pojan koulutielle klo 7:20. Hänen isänsä odottaa jo ulkona ja saattaa pojan kouluun. Puen, meikkaan nopeasti, vien pikkuiset päiväkotiin. Tässä välissä käyn lenkillä, jos olen reipas. Viime aikoina en ole ollut. Sitten kiirehdin kotiin tietokoneen ääreen tekemään töitä: Teen täyttä päivää.

Töiden ohessa pesen pyykkiä, laitan ruokaa, siivoan, käyn kaupassa, hoidan sosiaalisia suhteita, ostan synttärilahjoja, suunnittelen lomia, sumplin yökyliä, tapaamisia, omia menoja. Käyn salilla ennen kuin haen lapset. Laitan ruokaa, pyykit kuivumaan. Yritän olla läsnä.

Olen onnekas, että saan tehdä töitä kotona. Jos kaiken arjenpyörityksen päälle pitäisi vielä istua päivittäin kaksi tuntia lähijunassa, en olisi millään selvinnyt yksinhuoltajuudesta. Kun en nytkään meinaa selvitä aina kaikesta.

Mies tulee kotiin myöhään illalla. Meidän yhteinen aika kattaa ajan kello 22 ja puolen yön välillä. En juuri koskaan nuku kuutta tuntia pidempään.

Tämä on naisen elämää. Sitä aivan tavallista. Kun revitään joka suuntaan. Naisen elämä on perheen liimana oloa, nivelten öljyämistä, varaosien korjausta, ruuvien kiristystä. Että kaikki pysyisi kasassa.

Kuka löysäisi joskus minun ruuvejani?

Joskus tuntuu samalta kuin juoksukilpailun maalissa: Olen hengästynyt. Juoksun viimeiset kilometrit juostaan aina kovempaa välittämättä kivusta. Maalissa tuntuu, että keuhkot räjähtäisivät, ettei happi kulje. Mutta endorfiinit ja runner's high, huumaava onnentunne, vetää silti kasvot leveään hymyyn.

Missä maaliviivan euforia on arjessani?

Ei sitä ole. Euforia ei ole osa arkea. Se kuuluu juhlaan. Arki on tasapaksua, tylsää treeniä. Sitä kiittämätöntä työtä viikosta toiseen, kun tuloksia ei näy. Mutta maksun päivä koittaa kyllä, työstä saa aikanaan palkkansa. Maratonin maaliviivalla, 42 kilometrin jälkeen.

Tai kun lasten judo-opettaja sanoo, että toivoo omien lastensa kasvavan joskus samalaisiksi kuin minun. Pitävänsä joskus yhtä paljon sisarustensa puolta, olevan yhtä reiluja ja reippaita. Hän toivoo osaavansa olla pojilleen yhtä hyvä äiti. (Kuin minä? Joka kokee päivittäin epäonnistuvansa, olevansa se huonoin Rabenmutter?)

Tämä on sitä maaliviivan euforiaa. Se pitää vain osata kuulla. Ja nähdä.

Kun ajatukset alkavat lipsua itsesäälin tai uhrimentaliteetin puolelle, keskityn olemaan kiitollinen. Se saa ajatukseni kiinnittymään siihen mikä on hyvin. Otan askeleen uhrin uppoavalta laivalta kiitollisuuden pelastusveneeseen. Enää en ole aaltojen armoilla. Venettä ohjaan minä itse. Se suuntaa sinne, minne haluan sen kulkevan: Määränpäänä on toivo.

Tänään olen kiitollinen näistä:

- Työt sujuivat hyvin. Sain kaiken tehtyä ja löysin aikaa kirjoittaa blogiini tekstin.
- Nyt on perjantai. Saan hengähtää.
- Saan varata majapaikkoja Vrindavan, Agra, Rishikesh, Delhi nimisistä paikoista. Enää muutama viikko kunnes näen Himalajan ja Gangesin.
- Poikia kehuttiin eilen judossa.
- Pääsen katsomaan taas nelivuotiaan tyttären balettiharkkoja. Siinä on vaaleanpunaista taikaa harmaan arjen keskellä!
- Mies tulee joka ilta kotiin. Oli päivä kuinka pitkä tahansa, se päättyy aina yhdessä.
- En ole enää yksin. (En vieläkään oikein käsitä onneani!)