Sen sijaan olen nähnyt, kokenut, haistanut, miltä Intia tuoksuu. En ole kiipeillyt pyykkivuoria pitkin moneen viikkoon, vaan kavunnut sen sijaan Himalajan juurta. Olen istuutunut katettuun pöytään. Tiskejä en ole nähnyt pitkään aikaan - mutta hiiriä ravintolan pöytien alla.
Koin ääripäiden Intian, enkä oikein osaa pukea sitä vielä sanoiksi. Tuo mystinen maa oli kaikkea ihanan ja kamalan väliltä. Se oli upeampi kuin olin osannut kuvitella. Ja ärsyttävämpi. Likaisempi. Ja silti se täytti odotukseni.
En kokenut kaikkien uhkaamaa kulttuurishokkia. En olettanut Intian olevan tietynlainen. Ja siltikin sain, mitä menin sieltä hakemaan.
Löysin, mitä olin kuusitoistavuotiaana kuvitellut sieltä löytäväni: itseni. Ei Intialla ollut mitään lisättävää elämää kokeneen, keski-ikäisen naisen minäkuvaan. Mutta se oli peili, josta oli hyvin helppo löytää omat rajansa.
Tiedän matkan jälkeen entistäkin tarkemmin, kuka olen. Ja sen, mitä en elämältä halua. Ymmärrän paremmin, kuinka onnekas olen. Olen kiitollinen siitä, että tunnen omat juureni. Että koen niiden olevan vahvat ja hyvät. Ja olen iloinen siitä, ettei tarvitse ajelehtia tuulessa, heittelehtiä minne milloinkin.
En vielä osaa sanoa, miten saan sulatettua matkan blogiin sopiviksi suupaloiksi. Pyydän vain vielä hieman kärsivällisyyttä, kunnes saan käärittyä hihat ja pääsen kesytyshommiin.
Kovasti se karjuu jo nurkissa ja sänkyjen alla. Haastaa kaksintaisteluun. Muka. Tuo ikuinen riesa, arki. Mutta karjunta on heikentynyt, hampaat eivät enää välähtele, eivätkä kynnet pelota. Intia paketoi arkeni hallittavaan, suloiseen pakettiin, josta se nyt kurkkii kuin pieni, pörröinen pupu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti