Siitä on vaivaiset puolitoista vuotta, kun viikottainen juoksumääräni oli vielä 70 kilometriä. Silloin juoksin maratonin ja monta muuta kilpailua: puolimaratoneja, kympin kisoja, mutajuoksuja. Nyt läähätän alkumetreillä. Tuntuu kuin näkymätön käsi painaisi kehoani maahan. Juoksen ja juoksen, mutten tunnu pääsevän eteenpäin.
Vuosia urheilua harrastaneena tiedän onneksi, että samoin kuin huippukunto, myös rapakunto on vain vaihe. Olennaisinta eivät ole huiput eivätkä laaksot, vaan tasapaksu arkinen treeni. Kokonaisuus. Keskiarvo. Se, mitä jää käteen.
Sitäpaitsi: Rapakuntokin tuntuu rapakunnolta vasta lenkkipolulla, ei karkkipussin äärellä. Eli, jos kerran on jo lenkkipolulla tuntemassa oloaan niin kovin huonoksi, on ensimmäinen askel rapakunnon voittamiseksi jo otettu.
Hatunnosto siis!
Silti masentaa, kun ajattelee, että kaikki ne hikoillut kilometrit, veren maku, rakot, kivut, krampit, niin ja ne voiton tunteet - kaikki ne ovat muka nyt turhaa. Mitä väliä niillä lihotuilla viidellä kilollakaan nyt enää on, kun kaikki on muutenkin menetetty, peli pelattu ja pitää aloittaa taas alusta?
Samalla tavalla kuin ihminen, joka lihottuaan kymmenen kiloa ajattelee, ettei seuraavalla kahdellakymmenelläkään ole enää mitään väliä (nyt kun olen läski, on ihan sama kuinka läski olen). Samalla logiikalla saattaa ajatella ihminen, joka tekee elämässään ison virheen: mitä väliä sillä nyt enää on? Nyt kun olen tällainen paha, on ihan sama kuinka paha olen. Nyt kun olen tehnyt tämän virheen, ei ole väliä, kuinka monta kertaa toistan sen.
Mutta onko se ihan sama? Ei tietenkään!
Kymmenen kiloa ylipainoa on parempi kuin kolmekymmentä. Ja kolmekymmentä liikakiloa on parempi kuin viisikymmentä. Määrällä on merkitystä!
Sama pätee virheisiin. Paha teko on kuin halkeama muurissa tai padossa. Jokainen sitä seuraava teko syventää halkeamaa entisestään. Pato ei ole menetetty, kunnes se hajoaa kokonaan. Ei siis ole ollenkaan sama, kuinka syvä halkeama on. Sillä on merkitystä, antaako padon pettää ja päästääkö vedet valloilleen. Vai yrittääkö tehtyä virhettä ja rikkoutunutta kenties sittenkin korjata.
Niin, asioita voi korjata. Aina. Uuden padonkin voi rakentaa. Tosin se on huomattavasti vaikeampaa.
Avain muutokseen on usko. Usko siihen, ettei kaikki ole menetettyä. Että aina on toivoa. Ilman toivoa, ihminen menettää otteensa ja tippuu pohjattomaan, pimeään kuiluun. Kadotukseen.
Takaisin lenkkipolulle: Kunto ei ole menetetty ikuisiksi ajoiksi, jos lenkki ei suju pitkän juoksutauon jälkeen. Paino ei riistäydy käsistä itsestään, vaan sen suunnan voi kääntää laskuun. Aina voi laihduttaa vaikka vain kilon. Ja kun tekee virheen, sen voi myöntää sen sijaan, että yrittäisi pakoilla vastuuta ja etsiä selityksiä - tai kutsua itseään kokonaan pahaksi, menetetyksi, langenneeksi enkeliksi.
Ei tarvitse masentua ja ruoskia itseään, kuten Opus Dein munkki. Kunhan myöntää, että nyt meni pipariksi. Voi sanoa: olipas tyhmästi tehty, mutten ole tyhmä. Siksi en jatka samaa, vaan teen muutoksen.
Kun kaatuu, voi nousta. Ei tarvitse jäädä rypemään itsesääliin ja häpeään mutisemaan, kuinka paska, läski tai paha muka on. Voi nousta, pyytää anteeksi, pyyhkiä pölyt ja jatkaa matkaa. Ja matkaa voi aina pidentää - vaikka maratoniksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti