Rakkaus on pleikkarikielto

Lastenkasvatusyritykseni menivät viime vuosinä pipariksi. Suoraan sanoen epäonnistuin melko täydellisesti, vaikka mies yrittääkin nykyisin lohduttaa ja sanoa, että selvisin hienosti, että tein parhaani. Hän sanoo lempeästi, että yhtälö oli tuolloin lähes mahdoton ratkaista, että paremmin siitä olisi selvinnyt vain yli-ihminen. Olinhan yksin kolmen pienen lapsen kanssa, psyykkisesti heikko, tunnetasolla täysin sekaisin, väsynyt... Lista on pitkä.

Vastaan yleensä, ettei selittely auta, että sotku siitä syntyi ja se on nyt selvitettävä.

Olen oppinut olemaan itselleni hieman armollisempi. Selittely ei auta ketään, se on totta. Selittely on huonon omantunnon tyynnyttelyä ja johtaa vain siihen, ettei parannnusta tapahdu. Mutta totta on sekin, että huonoon kasvatusmenestykseeni oli ymmärrettävät syyt. Niitä on hyvä analysoida, että tulevaisuudessa, tästä hetkestä eteen päin, voi tehdä parannuksen.

Ennen lapset riitelivät, saivat pultteja, manipuloivat, kiusasivat toisiaan tai tekivät kaikkea sellaista, mitä lapset nyt yleensä tekevät. En kestänyt kuulla huutoa, joten sain itse raivareita. Huusin muun muassa kurkku suorana: "Älä huuda!" (Jep, loogista.)

Suutuin, olin kovakourainen. Uhkailin. Sitten lepyin. Lapset oppivat kaupankäynnin taidon. Tiesivät, että kohta äiti taas leppyy. Venyin, annoin periksi. Leppyminen tarkoitti rangaistuksen unohtamista. Logiikkani mukaan siinä oli rangaistusta tarpeeksi, että lapset olivat joutuneet jälleen kokemaan raivopää-äidin.

Tiedän tarkalleen, kuinka tyhmä olin.

Kasvatus on helpottunut siitä hetkestä lähtien, kun kotiimme muutti mies. Mies, joka otti miehen ja isäpuolen roolin. Joka oli valmis kantamaan vastuun lapsista ja kestämään kiukuttelut. Olemaan luja, järkkymätön ja lempeä. Mies, joka on perheessämme rauhallinen ja johdonmukainen rajaviiva, jonka sana pitää. Kun itse meinaan pimahtaa, mies astuu kehään. Saan hengähtää ja palata rauhallisena, järkevänä ja kohdata lapset aikuisena. Rauhallisuus perheemme uutena komponenttina on johtanut siihen, että sanat ja rangaistukset ovat harkittuja, eivät tunnereaktioita.

Miehen läsnäolo, kahden aikuisen yhteinen tiimi ja siitä seuraava positiivinen vaikutus näkyy siinä, ettei perheemme ajelehdi enää tunteiden armoilla, se ei enää räjähtele, pauku liitoksissaan ja hajoa jatkuvasti käsiin vaikeuttaen matkankulkua. Nykyisin perheemme on huolellisesti öljytty koneisto, joka toimii logiikalla, rauhallisuudella ja kunnon huollolla.

Niin, sillä rakkaudella, joka ei aina ollenkaan tarkoita halailua, palkitsemista tai edes jotain kivaa. Vaan rakkaudella, joka joskus kirpaisee, joka ajattelee pidemmälle. Kestää nöksähdykset, rankaisee lempeän lujasti ja pitää sanansa hyvässä ja pahassa.

Vaikka uskon, että osasin välittää lapsilleni vaikeimpinakin hetkinä sen tunteen, että heitä rakastetaan, että tapahtui mitä tapahtui, äidin rakkaus pysyy, pelkään pahoin, että he saivat vääristyneen kuvan siitä, mitä rakkaus pohjimmiltaan on.

Totuus on nimittäin, ettei rakkaudella ole mitään tekemistä tunteen kanssa.

Niin, rakkaus ei tosiaankaan ole tunne, se, kun kaikki on hyvin. Tai se, kun äiti leppyy. Rakkaus ei ole rangaistuksen puuttuminen. Eikä armahdus ole rangaistuksen unohtaminen, vaan syyllisen syliin ottaminen. Rakkaus on rajat, rauha, johdonmukaisuus, ennakoitavuus. Se, että otetaan syliin, sanotaan ystävällinen sana, mutta että viikon pleikkarikielto silti pitää.