Surujen kaatopaikalla

Poika silitteli mustaa puista elefanttia. Sen tummuus korostui valkoista ikkunalautaa ja sen takaa paistavaa kevätaurinkoa vasten. Ulkona Berliinin puut olivat juuri puhjenneet hiirenkorvalle ja ilmassa oli toivon tuoksua. Kaikki voisi sittenkin kääntyä vielä hyväksi - myös pojalle, äiti ajatteli.

Hän oli tuonut mustan elefantin Intiasta vain muutamaa viikkoa aikaisemmin ja kertonut pojalle, että siinä oli taikaa: elefantille saattoi kertoa kaikki huolensa. Elefantti veisi huolet surujen kaatopaikalle - johonkin kaukaiseen, salaiseen paikkaan, jonne ihmisillä ei ollut pääsyä. Ihmisillä ei ollut taitoa käsitellä kaikkia huolia, suruja ja vihojaan.

Perheessä oli juuri ollut riitaa, vaikka sitä oli nykyisin enää vain vähän. Vaikein aika oli jo monen vuoden takana. Aika, kun äiti makasi lattialla nyyhkyttäen ja lapset kävivät vuorotellen silittämässä hänen päätään. Kun hengittäminen oli vaikeaa, eikä toivoa ollut. Silloin tämä samaninen poika oli uskonut isän jättäneen työkalupakkinsa hänelle lähtiessään siksi, että hän oli nyt perheen mies. Että hänen täytyisi oppia korjaamaan hajalle mennyt. Liimaamaan, rakentamaan, pitämään kasassa.

Riidellessä poika oli purrut taas hammasta, puristanut nyrkkejään niin, että nystyrät olivat muuttuneet valkoisiksi. Sitten hän oli kävellyt kumarassa, vatsa sykkyrällä ikkunalaudan luokse ja istuutunut suoraan elefantin eteen.

"Mitä niille huolille siellä kaatopaikalla oikein tapahtuu?", poika kysyi. Äiti katsoi elefanttia mietteliäästi ja vastasi sitten: "Surujen kaatopaikalla enkelit lajittelevat tunteita. Se on tärkeää työtä, koska ihmiset eivät useinkaan kykene siihen itse."

Poika katsoi äitiä epäuskoisesti, mutta kysyi sitten: "Miten surut annetaan elefantille?" Äiti kertoi, että sen korvaan saattoi kuiskata, jos huolen osasi pukea sanoiksi. Muttei sitä useinkaan osannut. Että tunne oli usein vain möykky, jolle ei ollut olemassa sanoja ollenkaan. Ja etenkin juuri niistä piti päästä eroon. Silloin elefantin selkää saattoi vain silitellä. Se kyllä tiesi, mitä möykyille piti tehdä.

"Mutta äiti, mitä enkelit oikein tekevät niille möykyille?", poika kysyi. "Enkelit lajittelevat surufanttien kaatopaikalle kantamia tunteita. Siellä on vihamöykkykasoja, epätoivokasoja, surukasoja ja pettymyskasoja. Kun kasa on tarpeeksi suuri, se viedään taivaaseen."

Pojan ilme oli epäilevä. Mutta sitten hän hymyili viekkaasti ja jatkoi tarinaa itse: "Siellä taivaassa Jumala ottaa möykkykasan käsiinsä ja muovailee siitä uutta. Samalla tavalla kuin lasinkeräyksen likaisesta lasista tai paperinkeräyksen vanhasta paperista tehdään uutta. Jumala muovaa rikkinäisistä tunteista uusia." Äiti nyökkäsi hymyillen: "Jumala kierrättää niistä uusia ja kokonaisia."