Siellä missä hiertää

Nainen on väliinputoaja. Olen maistellut tätä lausetta tänään koko päivän. Itseasiassa olen mutustellut asiaa jo monta vuotta, luultavimmin siitä lähtien, kun sain lapsia ja alkoi tuntua siltä, että roolien mannerlaatat alkoivat liikkua allani: En enää voinut seistä tukevasti uranaisen lohkareella, kun toinen jalka oli jo äitilaatalla. Mitä enemmän lapsia syntyi, sitä kauemmaksi laatat tuntuivat liukuvan toisistaan. Lopulta, kun spagaatti oli lähes täydellinen, tarvittiin enää yksinhuoltajuuden tuulenpuuska tönäisemään minut lohkareiden väliin: Yhtäkkiä oli oltava kaikkea yhtäaikaa, eikä mitään kunnolla.

Naisen kerrotaan olevan tasapainoilija. Taitava monitoimikone, joka osaa parhaimmillaan tehdä ja olla kaikkea yhtäaikaa. Supernainen, joka ei koskaan horjahda, eikä varsinkaan kaadu. Saati sitten tipahda olemattomiin, jonnekin roolien väliseen rakoon, laattojen hierrettäväksi. Mutta siellä minä nyt olin. Olin kaikkea ja samalla en mitään.

Taistelin kauan väliinputoaja-ajatusta vastaan, koska siinä on uhrimentaliteetin imelä maku. En hyväksy ajatusta siitä, että olisin uhri. Että olosuhteet tai muut ihmiset voisivat määritellä minut, sen mitä elämälläni teen tai kuinka onnellinen olen. Olen nainen ja naisen elämään yksinkertaisesti kuuluu monta roolia, valintaa ja vaihetta. Kaikkea ei saa yhtäaikaa. Jo monesta pitää luopua. Olen ottanut elämäni ohjat käsiini ja kannan itse vastuun valinnoistani.

Mutta mitä enemmän pinnistelin, riuhdoin ja kiemurtelin roolien välissä, sitä enemmän ne alkoivat hiertää minua. Vaikken ollutkaan uhri, olin lipsahtanut jonkinlaiseen välitilaan ja jatkuvaan, syövyttävään riittämättömyyden tunteeseen. Kun pitää tehdä kaikkea yhtäaikaa, mitään ei voi olla kunnolla: yksi rooli verottaa silloin aina toiselta.

Missä tahansa voi olla tyytyväinen, kunhan kokee olevansa kohdallaan. Mutta mitä, jos olo onkin jatkuvasti kuin palapelin palalla, joka ei vain loksahda paikoilleen?

Olen miettinyt paljon sitä, kuinka suuri osa ongelmasta ja sen vastauksesta lienee minussa itsessäni.  Enkö yksinkertaisesti osaa olla onnellinen? Eikö tyytyväisyys kuitenkin ole lopulta ihmisen omien korvien välissä? Itsehän olen kirjoittanut paljon siitä, kuinka onnellisuus löytyy kiitollisuudesta ja siitä, että kaikesta voi löytää jotain hyvää. Että valinta on minun.

Maistellessani tänään sanaa "väliinputoaja", näin mielessäni harmaan katukivetyksen halkeaman. Sellaisen, johon saattoi kompastua ja kaatua, satuttaa jalkansa. Mutta heti seuraavassa kuvassa raosta alkoi kasvaa kaunis kukka. Se nosti varovaisesti päänsä kivetyksen yli kohottautuen kohti aurinkoa.

Samalla tavalla kuin mannerlaattojen välistä syntyy uusia tulivuoria ja saaria, uusia maita ja horisontteja, samalla tavalla omien jäykkien mielikuvien, uskomusten ja roolilohkareiden välimaastossa saattaa olla juuri se kaikista luovin paikka. Tila, josta syntyy uutta, jos vain antaa.

Niin, luovuus ei ole koskaan syntynyt siellä, missä asiat ovat kohdallaan, vaan siellä missä on hiertänyt eniten.