Peli ei ole menetetty

Lenkki meni paskasti. Kiitos kysymästä! Harmittaa. Ärsyttää. Oliko pakko päästää kunto niin heikoksi, ettei jaksa juosta edes kymmentä kilometriä ja kuusikin tekee kipeää?

Siitä on vaivaiset puolitoista vuotta, kun viikottainen juoksumääräni oli vielä 70 kilometriä. Silloin juoksin maratonin ja monta muuta kilpailua: puolimaratoneja, kympin kisoja, mutajuoksuja. Nyt läähätän alkumetreillä. Tuntuu kuin näkymätön käsi painaisi kehoani maahan. Juoksen ja juoksen, mutten tunnu pääsevän eteenpäin.

Vuosia urheilua harrastaneena tiedän onneksi, että samoin kuin huippukunto, myös rapakunto on vain vaihe. Olennaisinta eivät ole huiput eivätkä laaksot, vaan tasapaksu arkinen treeni. Kokonaisuus. Keskiarvo. Se, mitä jää käteen.

Sitäpaitsi: Rapakuntokin tuntuu rapakunnolta vasta lenkkipolulla, ei karkkipussin äärellä. Eli, jos kerran on jo lenkkipolulla tuntemassa oloaan niin kovin huonoksi, on ensimmäinen askel rapakunnon voittamiseksi jo otettu.

Hatunnosto siis!

Silti masentaa, kun ajattelee, että kaikki ne hikoillut kilometrit, veren maku, rakot, kivut, krampit, niin ja ne voiton tunteet - kaikki ne ovat muka nyt turhaa. Mitä väliä niillä lihotuilla viidellä kilollakaan nyt enää on, kun kaikki on muutenkin menetetty, peli pelattu ja pitää aloittaa taas alusta?

Samalla tavalla kuin ihminen, joka lihottuaan kymmenen kiloa ajattelee, ettei seuraavalla kahdellakymmenelläkään ole enää mitään väliä (nyt kun olen läski, on ihan sama kuinka läski olen). Samalla logiikalla saattaa ajatella ihminen, joka tekee elämässään ison virheen: mitä väliä sillä nyt enää on? Nyt kun olen tällainen paha, on ihan sama kuinka paha olen. Nyt kun olen tehnyt tämän virheen, ei ole väliä, kuinka monta kertaa toistan sen.

Mutta onko se ihan sama? Ei tietenkään!

Kymmenen kiloa ylipainoa on parempi kuin kolmekymmentä. Ja kolmekymmentä liikakiloa on parempi kuin viisikymmentä. Määrällä on merkitystä!

Sama pätee virheisiin. Paha teko on kuin halkeama muurissa tai padossa. Jokainen sitä seuraava teko syventää halkeamaa entisestään. Pato ei ole menetetty, kunnes se hajoaa kokonaan. Ei siis ole ollenkaan sama, kuinka syvä halkeama on. Sillä on merkitystä, antaako padon pettää ja päästääkö vedet valloilleen. Vai yrittääkö tehtyä virhettä ja rikkoutunutta kenties sittenkin korjata.

Niin, asioita voi korjata. Aina. Uuden padonkin voi rakentaa. Tosin se on huomattavasti vaikeampaa.

Avain muutokseen on usko. Usko siihen, ettei kaikki ole menetettyä. Että aina on toivoa. Ilman toivoa, ihminen menettää otteensa ja tippuu pohjattomaan, pimeään kuiluun. Kadotukseen.

Takaisin lenkkipolulle: Kunto ei ole menetetty ikuisiksi ajoiksi, jos lenkki ei suju pitkän juoksutauon jälkeen. Paino ei riistäydy käsistä itsestään, vaan sen suunnan voi kääntää laskuun. Aina voi laihduttaa vaikka vain kilon. Ja kun tekee virheen, sen voi myöntää sen sijaan, että yrittäisi pakoilla vastuuta ja etsiä selityksiä - tai kutsua itseään kokonaan pahaksi, menetetyksi, langenneeksi enkeliksi.

Ei tarvitse masentua ja ruoskia itseään, kuten Opus Dein munkki. Kunhan myöntää, että nyt meni pipariksi. Voi sanoa: olipas tyhmästi tehty, mutten ole tyhmä. Siksi en jatka samaa, vaan teen muutoksen.

Kun kaatuu, voi nousta. Ei tarvitse jäädä rypemään itsesääliin ja häpeään mutisemaan, kuinka paska, läski tai paha muka on. Voi nousta, pyytää anteeksi, pyyhkiä pölyt ja jatkaa matkaa. Ja matkaa voi aina pidentää - vaikka maratoniksi.

Ei aina korvapuusteja

Lankean ilmeisesti uudelleen ja uudelleen samaan kotihengetär-ansaan. Ennen kuin itsekään huomaan, olen taas leipomassa hikihatussa korvapuusteja, motkottamassa eteisen kenkäsekamelskasta tai nalkuttamassa siitä, että mies tulee muka liian myöhään kotiin salilta.

Haloo!

Luulisi, että tämän ikäinen aikuinen, itsenäinen nainen, kolmen lapsen äiti ja erosta kovasti viisastunut ihminen tietäisi, mitkä asiat parisuhtessa ovat olennaisia. Mitkä rakentavat liittoa, liimaavat yhteen, auttavat perheenkeskeistä harmoniaa. Ja mistä asioista miehet hermostuvat.

Huomaan, että vaikka kuinka yritän pitää kiinni tasa-arvoisesta suhteesta, jossa kumpikin hoitaa yhteisesti sovitut työt ja jossa myös minä saan jättää tiskikasat keittiöön ja lähteä lenkille, alankin rohmuta kotitöitä itselleni.

Miksi ihmeessä? Mikä siinä on, että ihana koti ja perhe yhdistyy mielessäni kullatuksi idylliksi, jossa äiti on pehmeä ja vaimo aulis?

Tällainen elämä saattaisi toimia erinomaisesti, jos tuo kyseinen aulis vaimo ei olisi jatkuvasti ärsyyntynyt työtaakastaan ja kokisi sitä epäreiluksi.

Kun vaimo valittaa, mies ei ymmärrä alkuunkaan, mistä nainen puhuu. Hänelle valitus on kuin vierasta kieltä, joka on peräisin oudolta naisplaneetalta. Mies kokee valituksen turhana ja epäreiluna hyökkäyksenä itseään kohtaan.

Ja mies on oikeassa: Jos hän ei kerran oleta naisen leipovan korvapuusteja (koska hän ei juurikaan makeasta välitä), että ruoka on valmista, kun hän tulee töistä (kun tykkää leivästä), että koti on siisti (koska hänen mielestään sotku on kodikasta) tai että illalla istutaan aina vierekkäin sohvalla (koska parempi olisi, että naisella olisi myös omia harrastuksia), silloin nainen ei voi myöskään syyllistää miestä valinnoistaan.

Helpommallakin olisi päivästä siis selvitty, riidalta vältytty ja mies olisi ollut silti ja juuri siksi onnellinen.

Miksi nainen kokee itsensä niin helposti muiden uhriksi? Kun tosiasiassa moni asia on kiinni naisen omasta toiminnasta, päätöksestä tai ajattelusta?

Jos tavoitteena on onnellinen perhe ja tyytyväinen mies, naisen täytyisi ehkä hetken miettiä, mitä mies oikeasti toivoo. Ja mitkä asiat ovat lopulta vain omia vääristyneitä mielikuvia täydellisestä naisesta, joihin miehellä ei ole osaa eikä arpaa.

Jos keskityn muokkaamaan omia mielikuviani, otan vastuun itsestäni. En ole miehen, perheen enkä olosuhteiden uhri vain siksi, että olen nainen.

Rakkaus on pleikkarikielto

Lastenkasvatusyritykseni menivät viime vuosinä pipariksi. Suoraan sanoen epäonnistuin melko täydellisesti, vaikka mies yrittääkin nykyisin lohduttaa ja sanoa, että selvisin hienosti, että tein parhaani. Hän sanoo lempeästi, että yhtälö oli tuolloin lähes mahdoton ratkaista, että paremmin siitä olisi selvinnyt vain yli-ihminen. Olinhan yksin kolmen pienen lapsen kanssa, psyykkisesti heikko, tunnetasolla täysin sekaisin, väsynyt... Lista on pitkä.

Vastaan yleensä, ettei selittely auta, että sotku siitä syntyi ja se on nyt selvitettävä.

Olen oppinut olemaan itselleni hieman armollisempi. Selittely ei auta ketään, se on totta. Selittely on huonon omantunnon tyynnyttelyä ja johtaa vain siihen, ettei parannnusta tapahdu. Mutta totta on sekin, että huonoon kasvatusmenestykseeni oli ymmärrettävät syyt. Niitä on hyvä analysoida, että tulevaisuudessa, tästä hetkestä eteen päin, voi tehdä parannuksen.

Ennen lapset riitelivät, saivat pultteja, manipuloivat, kiusasivat toisiaan tai tekivät kaikkea sellaista, mitä lapset nyt yleensä tekevät. En kestänyt kuulla huutoa, joten sain itse raivareita. Huusin muun muassa kurkku suorana: "Älä huuda!" (Jep, loogista.)

Suutuin, olin kovakourainen. Uhkailin. Sitten lepyin. Lapset oppivat kaupankäynnin taidon. Tiesivät, että kohta äiti taas leppyy. Venyin, annoin periksi. Leppyminen tarkoitti rangaistuksen unohtamista. Logiikkani mukaan siinä oli rangaistusta tarpeeksi, että lapset olivat joutuneet jälleen kokemaan raivopää-äidin.

Tiedän tarkalleen, kuinka tyhmä olin.

Kasvatus on helpottunut siitä hetkestä lähtien, kun kotiimme muutti mies. Mies, joka otti miehen ja isäpuolen roolin. Joka oli valmis kantamaan vastuun lapsista ja kestämään kiukuttelut. Olemaan luja, järkkymätön ja lempeä. Mies, joka on perheessämme rauhallinen ja johdonmukainen rajaviiva, jonka sana pitää. Kun itse meinaan pimahtaa, mies astuu kehään. Saan hengähtää ja palata rauhallisena, järkevänä ja kohdata lapset aikuisena. Rauhallisuus perheemme uutena komponenttina on johtanut siihen, että sanat ja rangaistukset ovat harkittuja, eivät tunnereaktioita.

Miehen läsnäolo, kahden aikuisen yhteinen tiimi ja siitä seuraava positiivinen vaikutus näkyy siinä, ettei perheemme ajelehdi enää tunteiden armoilla, se ei enää räjähtele, pauku liitoksissaan ja hajoa jatkuvasti käsiin vaikeuttaen matkankulkua. Nykyisin perheemme on huolellisesti öljytty koneisto, joka toimii logiikalla, rauhallisuudella ja kunnon huollolla.

Niin, sillä rakkaudella, joka ei aina ollenkaan tarkoita halailua, palkitsemista tai edes jotain kivaa. Vaan rakkaudella, joka joskus kirpaisee, joka ajattelee pidemmälle. Kestää nöksähdykset, rankaisee lempeän lujasti ja pitää sanansa hyvässä ja pahassa.

Vaikka uskon, että osasin välittää lapsilleni vaikeimpinakin hetkinä sen tunteen, että heitä rakastetaan, että tapahtui mitä tapahtui, äidin rakkaus pysyy, pelkään pahoin, että he saivat vääristyneen kuvan siitä, mitä rakkaus pohjimmiltaan on.

Totuus on nimittäin, ettei rakkaudella ole mitään tekemistä tunteen kanssa.

Niin, rakkaus ei tosiaankaan ole tunne, se, kun kaikki on hyvin. Tai se, kun äiti leppyy. Rakkaus ei ole rangaistuksen puuttuminen. Eikä armahdus ole rangaistuksen unohtaminen, vaan syyllisen syliin ottaminen. Rakkaus on rajat, rauha, johdonmukaisuus, ennakoitavuus. Se, että otetaan syliin, sanotaan ystävällinen sana, mutta että viikon pleikkarikielto silti pitää.

Tarinaterapiaa

Eilen kirjoitin tarinan pojasta ja elefantista. Siitä, mikä voima mielikuvilla on. Kuinka tarinoiden ja mielikuvien kautta voi rikkoa, hajottaa tai korjata ja eheyttää. Siitä, kuinka traumaattiset kokemukset syöpyvät päässä kuuluvaksi negatiiviseksi tarinankerronnaksi - itsestä ja itselle.

Yleensä jonkun toisen äänellä kuin sillä omalla.

Oman elämäni uusi sanoittaminen ja tarinoiden kertominen, elämäni kertojan roolin ottaminen on auttanut minua korjaamaan hajalle mennyttä itsetuntoani ja muokkaamaan minäkuvaani uudestaan hyväksi. Sen avulla selvisin elämäni vaikeimmasta kriisistä, erosta ja kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajuudesta. Pohjamudista, jolloin en uskonut olevani mitään. Minkään arvoinen.

Koin olevani täysin voimaton. Minulle oli tehty. En voinut muuttaa asioita mitenkään. Oloni oli alaston. Koin seisovani seinää vasten. Kädet selän taakse sidottuna. Kaiken pilkan, vihan, syytösten, ylenkatseen maalitauluna.

Oman elämän kertojan roolin takaisin valloittaminen on vallankumouksellinen askel terapiamielessä: Vapautin käteni. Aloin tehdä. Aloin kirjoittamaan. Käytin sanoja. Hyviä sanoja. Kerroin itsestäni uutta tarinaa, toisenlaista. En suostunut uskomaan, mitä minulle sanottiin. Mitä minusta ajateltiin. En ollut enää uhri.

Astuin uhrin roolista tekijäksi - otin ohjat takaisin käsiini. En suostunut ottamaan muiden voivottelua vastaan. Sanoin: "Sinä et tarinaani kerro! Toinen ei minulle asemaa ja roolia sanele. En ole säälittävä!"

En suostunut näkemään elämääni enää toisten kerronnan mukaisena. Vaan kerroin itse oman tarinani. Siinä olin oman elämäni supersankaritar. Sankaritar, jonka supervoimat piilivät tarinoissa, uuden luomisessa, näkökulman muutoksessa.

Aseenani olivat itse valitut sanat. Mutta en singonnut niitä salamoina kenenkään suuntaan. Sanat eivät tuhonneet, vaan loivat uutta. Ne loivat itselleni uuden todellisuuden, jossa aloin hiljalleen uskoa olevani ihan riittävän hyvä.

---

Näin kirjoitin tuolloin aiheesta täällä:

Olen viime viikkoina miettinyt oman elämäni tarinan kertomista. Sitä, mitä elämästäni kerron ja miten. Toimittajana, kirjoittamisen ammattilaisena, minua kiehtoo ajatus elämästä tarinankerronnan näkökulmasta.

Miten minä haluan kertoa oman tarinani?

Sivusin aihetta kirjoittamalla blogikirjoituksen kahdesta näkökulmasta. Siitä, miten saman tarinan voi kertoa kahdella eri tavalla.

Totuus lienee jossain kahden ääripään välillä. Sillä elämä ei ole koskaan pelkästään positiivista eikä negatiivista. Mutta toisaalta: Eihän tarina koskaan edes yritä kertoa koko totuutta. Se kertoo siitä aina vain osan. Sen osan, minkä kertoja itse haluaa kertoa. Omista syistään.

Kyse ei ole valheesta. Vaan hyvin usein uskosta tai halusta uskoa johonkin totuuteen tai arvoon.

Toimittajan tapauksessa taustalla vaikuttaa aina myös elämänkatsomus tai poliittinen vakaumus, joista objektiivisinkään alan ammattilainen ei ole vapaa.

Tässä on journalismin, kirjallisuuden ja oikeastaan kaiken kerronnan salaisuus: Ei ole olemassakaan objektiivista totuutta, silloin kun kyse on tarinasta. Sen on aina kertonut joku jostain tietystä näkökulmasta.

Jo itse asiasta kirjoittaminen kertoo valikoinnista. Asian olisi yhtä hyvin voinut jättää kertomatta. Ja uutisena, romaanin juonena tai tarinana arkipäivästä olisi voinutkin olla jokin aivan toinen asia.

Tähän narratiiviseen teoriaan (joka on yksi kirjallisuuden ja historiantulkinnan virtaus) liittyy usein ajatus siitä, ettei absoluuttista totuutta ole ollenkaan olemassa ja, että kaikki on suhteellista.

Siihen en kuitenkaan usko. Uskon totuuteen, joka on olemassa kaikista ihmisten kertomista tarinoista huolimatta.

Mutta nyt puhunkin juuri niistä tarinoista, joita ihmiset kertovat.

Minua kiinnostaa lähinnä se, mitä kerromme, miksi, mistä motiiveista ja miten. Kuka on päähenkilönä, kuka on sankari, miten selvitään haasteista ja juonen käännekohdista? Mitkä asiat kertoja kokee tärkeiksi ja miksi?

Samoja kysymyksiä voi kysyä jokaisen uutisjutun äärellä lehteä lukiessa tai telkkaria katsellessa - ja olisi syytäkin. Sitä kutsutaan kriittiseksi katseeksi. Mutta samaa voi kysyä ihmisen kertoessa elämästään.

En tarkoita, etteikö ihmisen omaa kerrontaa pitäisi uskoa. Mutta sen motiiveja voi kyseenalaistaa, näkökulmaa voi ihmetellä ja asennetta, joka taustalla vaikuttaa voi parhaimmassa tapauksessa vaikka ihailla.

Yleensä ihminen kertoo jotain jollain tieteyllä tavalla, koska hän haluaa uskoa siihen.

Tavallisen bloginkirjoittajan tai arjen kahvipöydässä kuulumisia kertovan ihmisen tapauksessa kyse on siitä, minkä näkökulman hän elämälleen valistee.  

Pointti on se, että kun hän kertoo elämästään, hänellä on kaikki valta, koko kertojan vapaus valita kaikesta arjen sotkusta se, millä on jokin merkitys.  

Mitä hän valitsee? Ja minkä merkityksen hän antaa näille asioille valinnoillaan?

Tärkeää on myös huomata, että kertoja itse valitsee itselleen roolin omassa kertomuksessaan: Kuuntele, onko hän olosuhteiden tai muiden ihmisten uhri, vaiko oman elämänsä sankari? Tapahtuuko hänelle vai tekeekö hän itse?

Aina ei voi olla sankari, joskus on ehkä pahis, tai oikeasti myös uhri. Muttei saa unohtaa, että roolit ovat vain tilannekatsauksia. Mielenkiintoisempaa kuin uskoa nimikkeitä on kuunnella, miten kertoja kehittää rooleja, miten hän antaa niille syvyyttä. Mitä johtopäätöksiä hän vetää?

Kuunntele omaa tarinaasi ja miten sitä kerrot.

Surujen kaatopaikalla

Poika silitteli mustaa puista elefanttia. Sen tummuus korostui valkoista ikkunalautaa ja sen takaa paistavaa kevätaurinkoa vasten. Ulkona Berliinin puut olivat juuri puhjenneet hiirenkorvalle ja ilmassa oli toivon tuoksua. Kaikki voisi sittenkin kääntyä vielä hyväksi - myös pojalle, äiti ajatteli.

Hän oli tuonut mustan elefantin Intiasta vain muutamaa viikkoa aikaisemmin ja kertonut pojalle, että siinä oli taikaa: elefantille saattoi kertoa kaikki huolensa. Elefantti veisi huolet surujen kaatopaikalle - johonkin kaukaiseen, salaiseen paikkaan, jonne ihmisillä ei ollut pääsyä. Ihmisillä ei ollut taitoa käsitellä kaikkia huolia, suruja ja vihojaan.

Perheessä oli juuri ollut riitaa, vaikka sitä oli nykyisin enää vain vähän. Vaikein aika oli jo monen vuoden takana. Aika, kun äiti makasi lattialla nyyhkyttäen ja lapset kävivät vuorotellen silittämässä hänen päätään. Kun hengittäminen oli vaikeaa, eikä toivoa ollut. Silloin tämä samaninen poika oli uskonut isän jättäneen työkalupakkinsa hänelle lähtiessään siksi, että hän oli nyt perheen mies. Että hänen täytyisi oppia korjaamaan hajalle mennyt. Liimaamaan, rakentamaan, pitämään kasassa.

Riidellessä poika oli purrut taas hammasta, puristanut nyrkkejään niin, että nystyrät olivat muuttuneet valkoisiksi. Sitten hän oli kävellyt kumarassa, vatsa sykkyrällä ikkunalaudan luokse ja istuutunut suoraan elefantin eteen.

"Mitä niille huolille siellä kaatopaikalla oikein tapahtuu?", poika kysyi. Äiti katsoi elefanttia mietteliäästi ja vastasi sitten: "Surujen kaatopaikalla enkelit lajittelevat tunteita. Se on tärkeää työtä, koska ihmiset eivät useinkaan kykene siihen itse."

Poika katsoi äitiä epäuskoisesti, mutta kysyi sitten: "Miten surut annetaan elefantille?" Äiti kertoi, että sen korvaan saattoi kuiskata, jos huolen osasi pukea sanoiksi. Muttei sitä useinkaan osannut. Että tunne oli usein vain möykky, jolle ei ollut olemassa sanoja ollenkaan. Ja etenkin juuri niistä piti päästä eroon. Silloin elefantin selkää saattoi vain silitellä. Se kyllä tiesi, mitä möykyille piti tehdä.

"Mutta äiti, mitä enkelit oikein tekevät niille möykyille?", poika kysyi. "Enkelit lajittelevat surufanttien kaatopaikalle kantamia tunteita. Siellä on vihamöykkykasoja, epätoivokasoja, surukasoja ja pettymyskasoja. Kun kasa on tarpeeksi suuri, se viedään taivaaseen."

Pojan ilme oli epäilevä. Mutta sitten hän hymyili viekkaasti ja jatkoi tarinaa itse: "Siellä taivaassa Jumala ottaa möykkykasan käsiinsä ja muovailee siitä uutta. Samalla tavalla kuin lasinkeräyksen likaisesta lasista tai paperinkeräyksen vanhasta paperista tehdään uutta. Jumala muovaa rikkinäisistä tunteista uusia." Äiti nyökkäsi hymyillen: "Jumala kierrättää niistä uusia ja kokonaisia."

Pörröinen pupu

Viime aikoina on ollut niin vähän arkea, ettei ole oikein ollut, mitä kesyttää.

Sen sijaan olen nähnyt, kokenut, haistanut, miltä Intia tuoksuu. En ole kiipeillyt pyykkivuoria pitkin moneen viikkoon, vaan kavunnut sen sijaan Himalajan juurta. Olen istuutunut katettuun pöytään. Tiskejä en ole nähnyt pitkään aikaan - mutta hiiriä ravintolan pöytien alla.

Koin ääripäiden Intian, enkä oikein osaa pukea sitä vielä sanoiksi. Tuo mystinen maa oli kaikkea ihanan ja kamalan väliltä. Se oli upeampi kuin olin osannut kuvitella. Ja ärsyttävämpi. Likaisempi. Ja silti se täytti odotukseni.

En kokenut kaikkien uhkaamaa kulttuurishokkia. En olettanut Intian olevan tietynlainen. Ja siltikin sain, mitä menin sieltä hakemaan.

Löysin, mitä olin kuusitoistavuotiaana kuvitellut sieltä löytäväni: itseni. Ei Intialla ollut mitään lisättävää elämää kokeneen, keski-ikäisen naisen minäkuvaan. Mutta se oli peili, josta oli hyvin helppo löytää omat rajansa.

Tiedän matkan jälkeen entistäkin tarkemmin, kuka olen. Ja sen, mitä en elämältä halua. Ymmärrän paremmin, kuinka onnekas olen. Olen kiitollinen siitä, että tunnen omat juureni. Että koen niiden olevan vahvat ja hyvät. Ja olen iloinen siitä, ettei tarvitse ajelehtia tuulessa, heittelehtiä minne milloinkin.

En vielä osaa sanoa, miten saan sulatettua matkan blogiin sopiviksi suupaloiksi. Pyydän vain vielä hieman kärsivällisyyttä, kunnes saan käärittyä hihat ja pääsen kesytyshommiin.

Kovasti se karjuu jo nurkissa ja sänkyjen alla. Haastaa kaksintaisteluun. Muka. Tuo ikuinen riesa, arki. Mutta karjunta on heikentynyt, hampaat eivät enää välähtele, eivätkä kynnet pelota. Intia paketoi arkeni hallittavaan, suloiseen pakettiin, josta se nyt kurkkii kuin pieni, pörröinen pupu.

Kovalevyjä ja kaukomatkoja

Nyt kävi niin, että Arjenkesyttäjä taltutettiin. Kaksi viikkoa sitten kovalevyni mukana nujertui iso osa elämästäni: työ, harrastukset, lasten kuvat - ja paljon, paljon muuta tärkeää. (Äläkä kysy, miksei minulla ollut säilöttynä backuppia ulkoisella kovalevyllä. Ei vaan ollut, koska olin harvinaisen tyhmä ja laiska.)

Nyt olen selvinnyt iskusta, hankkinut uuden kovalevyn ja palannut kesyttämään fyysisen arjen lisäksi myös virtuaalista.

Tosin hyvin lyhyeksi aikaa, sillä jo huomenna Frau Berlin ottaa kahden viikon tauon arjestaan ja lähtee kesyttämään pyykkikasojen sijaan villiä Intiaa.

Jos haluat seurata matkaani, pysy linjoilla.

"Regretting motherhood" - jatkoa

En kadu äitiyttäni. Mutta kadun sitä täydellisyydenhakuisuutta, sitä kireää korsettia, jonka me naiset etenkin äitinä puemme yllemme. Sitä korsettia, joka ei jätä yhtään tilaa löysäilyyn, edes hetkelliseen huonoon ryhtiin, vaan pitää aina muotissa.

Kadun syvästi sitä, että suomalaisena, tasa-arvoon kasvatettuna ja itsevarmana naisena lankesin noudattamaan niin tiukkaa naisroolia. Miksi?

Uskon, että suuri osa nykypäivän äititabusta liittyy epävarmuuteen. Roolien sekamelskaan. Siihen, ettei nykynainen enää tiedä, mitä häneltä odotetaan: antautuvaa, lempeää, rakastavaa äitiyttä, keveää, huoletonta, seksikästä, menestyvää kumppanuutta. Pehmeää naisellisuutta kotona, kovaa bisnesmiesmäisyyttä töissä, marttyyrimäistä pyhimysmäisyyttä äitinä, antautuvaa rakastajatarta sängyssä.

En yritä puhua naista yhteiskunnan ja odotusten uhriksi. Tasa-arvoinen nainen kantaa vastuun itsestään ja niistä mausteista, joilla hän oman naiseutensa maustaa. Ei se ole niin yksinkertaista, että pahat miehet tai epätasa-arvoinen yhteiskunta yrittäisivät tunkea naisia joihinkin rooleihin, joita passiivinen, avuton nainen sitten yrittää parhaansa mukaan täyttää.

Ei, vastuu on meillä naisilla itsellämme.

Ongelma on omat ideaalikuvamme. Emme kestä kritiikkiä esimerkiksi liian kovasta uraäitiydestämme, koska meillä on vahva mielikuva siitä, kuinka pehmeä äidin on oltava ollakseen riittävän hyvä. Tai emme kestä liian pullantuoksuista ja -vyötäröistä äitiyttä, koska emme halua olla "vain" äitiejä. Sellaisia "liian pehmeitä" kotiäitejä, jotka uhraavat uransa hellan ääressä.

Miksemme anna kritiikin tulla ja mennä? Miksi se särähtää aina korvaan, kolahtaa aina edes vähän johonkin äitiytemme kolkkaan?

Suomessa näitä äitikuvan ääripäitä tuskin enää on. Mutta täällä Saksassa kaikki on aina mustavalkoisempaa.

Silti moni tuntemani suomalainenkin nainen allekirjoittaa sen, että naiset elävät jatkuvassa itsesyytöksessä ja riittämättömyydentunteessa.

Mietin, kuinka paljon mainosmaailma ja kauneusteollisuus tienaa sillä, että koemme itsemme liian pyöreiksi, lattarintaisiksi, pitkiksi, lyhyiksi, vanhoiksi... Ihmettelen, kuka sitten hyötyy siitä, että me äidit tunnemme itsemme huonoiksi.

Epävarmuudestamme eivät hyödy ainakaan miehemme eivätkä lapsemme. Siitä hyötyy korkeintaan toiset naiset ja äidit.

Heikot naiset käyvät haaskalla toisten naisten epävarmuuksilla.

Pitkälle ei toisten heikkouksista nauttimalla pääse, mutta siitä saa hetkellistä tyydytystä omaan epävarmuuteen. "En minä ainakaan noin tekisi!" Toisin sanoen: "Olen parempi ihminen, nainen, äiti, koska teen asian erilailla."

Kuinka tyhmää, että me naiset potkimme alaspäin päästäksemme itse jollain ihme ideaali-äiti-nainen-skaalalla ylemmäksi.

Ja juuri tästä johtuu äitien vaikeneminen: Kukaan ei halua olla nokkimisjärjestyksen alapäässä. Kukaan ei halua olla haaskana muille.

Katuvatko Orna Donathin haastattelemat naiset sitä, että osallistuivat tähän äitien "survival of the fittest"-kilpaan? Ovatko he pettynyeitä siihen, kuinka vähän naiset toisiansa auttavat? Kuinka he jäivät riittämättömyydentunteensa kanssa yksin?

Miten olisi hieman enemmän yhteishenkeä, aitoa naisenergiaa? Ei enää miehiä, vaan yhdessä omia ja toistemme epävarmuuksia vastaan!

"Regretting motherhood"

On olemassa naisia, jotka katuvat äitiyttään.

Israelilainen sosiologi Orna Donath julkaisi vuosi sitten tutkimuksen "Regretting motherhood" haastattelemistaan naisista, jotka katuivat sitä, että he olivat saaneet lapsia. Tutkimus herätti suuren paheksunnan ryöpyn (#regrettingmotherhood) etenkin Israelissa ja Saksassa, joissa kummassakin (hyvällä) äitiydellä on historiallisista syistä edelleen kapeat määritteet.

Yleensä homma on niin, että mitä suurempi vastustus jollain asialla on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä ollaan tekemisissä tabun kanssa. Asian, jota ei saa kritisoida, miten ei saa ajatella, tuntea, kokea.

Mutta mitä, jos silti joku kokee niin?

Mitä vähemmän tällainen ihminen saa puhua kokemuksestaan avoimesti, sitä enemmän hän kokee jäävänsä yksin. Hän kokee olevansa epäonnistunut, vääränlainen. Häveten hän vaikenee kokemastaan, jolloin muutkaan eivät uskalla puhua omastaan.

Esikoiseni syntymän jälkeen koin epäonnistuvani äitinä täydellisesti. Mielessäni pyörivät saksalaiset ihanteet. Tarvitsin kipeäsi vertaistukea. Kerroin tuntemuksistani saksalaiselle äitiystävälleni, johon hän vastasi kuivasti: "Ei meillä vaan ole tuollaisia ongelmia."

En enää koskaan ottanut asiaa puheeksi. Opin esittämään julkisuudessa hyvää äitiä ja itkemään iltaisin epävarmuuttani.

Uskoin, että jos kerran muilla kaikki sujui erinomaisesti ja vain minulla oli ongelmia, tarkoitti se, että olin vääränlainen tai että minulta puuttui jonkilainen äiti-geeni.

Nyt tiedän, ettei se puutu.

Lukiessani Donathin tutkimusta, josta on juuri ilmestynyt kirja, peilasin paljon omia kokemuksiani. Mitä, jos äidit katuvat vain, koska heidän oma epätäydellinen kokemuksensa on niin kaukana tuosta julkikuvasta?

Itse en kadu äidiksi tuloani. Miksi katuisin? Enhän halunnut mitään yhtä kiihkeästi kuin omia lapsia ja suurta onnellista perhettä.

Halusin olla se pehmoinen äiti, joka neuloo lapsille vaatteita, leipoo iltapäivisin pullia ja sämpylöitä rimpsuessu päällä ja istuu sitten lastenhuoneessa teekekkereillä iltapäiväauringon valaistaessa siistiä, kaunista lastenhuonetta.

Toisin kävi. Perheemme ei ollut onnellinen. Leivoin kyllä, mutta hikihatussa. Neuloin myös, mutta liian kireällä langalla.

Lopulta mieheni lähti. Itse kituuttelin lasten kanssa kolme vuotta yksinhuoltajana. Usein en jaksanut muuta kuin laittaa lapsille iltapäivisin tv:n päälle. En edes potenut huonoa omaatuntoa iltapäiväauringosta, joka olisi kutsunut pieniä ulos leikkimään lastenohjelmien ääreltä. Kunhan vain ilta tulisi aikanaan, se oli välillä ainoa tavoite.

En silti katunut lapsiani, koska syntynyttä ihmisihmettä ei vain yksinkiertaisesti kadu. Piste. Enkä usko Donathin haastatteleminen naistenkaan katuvan niitä ihmisiä, joita heidän lapsistaan lopulta kasvoi.

Lapset ovat kaikessa hankaluudessaan ja kipuilussaan olleet minulle siunaus vaikeinakin aikoina. Elämäni oli kyllä lasten takia vaikeampaa ja sidotumpaa ollessani heidän kanssaan yksin. Mutta se oli myös niin paljon rikkaampaa. Ja ennen kaikkea se oli se minun elämäni. Mitä sitä olisi mennyt muuttamaan?

Mutta: Vaikken katunut lapsiani, kaduin silti sitä ihanteen metsästystä, jota olin ennen eroani harrastanut. Tuon ihmeellisen olennon jahtaamista, jota kutsutaan äiti-ihanteeksi. Aina kun luulin saavuttaneeni sen, se karkasi pois oman vajaavaisuuteni säikyttämänä.

Ajattelin, että jos olisin yrittänyt vähemmän ja ollut enemmän. Ehkä sitten lapseni olisivat saaneet kasvaa ydinperheessä.

Mutta eihän se niinkään ole. Ero ei ole koskaan yksiselitteinen. Ei edes täydellisyydenhakuinen äitihirviö ole yksin syypää siihen.

Mutta mitä sitten olen oppinut? Nykyään yritän olla enemmän minä. Nainen, jonka monesta roolista vain yksi on äiti. Sen sijaan, että yrittäisin suorittaa lapsilleni jotain muka täydellistä elämää, yritän nykyisin elää heidän kanssaan kaikkine virheineni. Toivoen, että he joskus sitten aikuisena, tarvittavalta etäisyydeltä armahtavat minut ihmisenä - tuon täydellisen äitiyden ikeen alta.

Toivoen, että etenkin tyttäreni saisi toisenlaisen kuvan siitä, minkälainen on hyvä äiti. Että tuo kuva olisi rehellisempi, joustavampi, monimuotoisempi, vähemmän pyhimys ja enemmän ihminen.

Miten voittaa sisäinen Schweinehund?

Saksassa sisäistä laiskuria, sitä ilonpilaajaa, joka ei millään laittaisi lenkkitossuja jalkaan, vaan jäisi aina mieluummin sohvalle röhnöttämään, kutsutaan Schweinehundiksi.

Schweinehund, eli "sikakoira" tarkoittaa tavallisessa vähän vanhahkossa kielessä paskiaista, retaletta. Ja sellainenhan se on, tuo sisäinen ääni, jota jotkut ihmiset erehtyvät luulemaan sydämen ääneksi. Ääneksi, jota pitää muka aina kuunnella. Sellaiseksi totuuden kaiuksi, joka muka tietää, mikä minulle on parasta.

Jos kuuntelisin sydämeni ääntä, tuota sisäistä sikakoiraa, en koskaan tekisi mitään, mikä olisi epämukavaa. Tänäänkin keskustelin retaleen kanssa koko aamupäivän töiden ohessa lenkille lähdöstä. Kokonaisen aamupäivän! Siis 30 minuuutin pienestä happihyppelystä auringossa! Haloo!?

Ihmettelen, miksi annan tuolle Schweinehundille usein niin paljon valtaa. Ja miksi ihmeessä yritän estää itseäni nauttimasta ihanasta ilmasta ja hyvää mieltä tuovasta liikunnasta?

Harrastan paljon liikuntaa, olen juossut lukuisia puolimaratoneja, muta- ja estejuoksuja ja 42 kilometrin maratonistakin selvisin. Olen treenannut vuosia, kiivennyt vuoria, juossut kaikenlaisessa säässä. Olen juossut itkien, paeten kipua ja ahdistusta, olen juossut nauraen, iloiten, kiitollisena. Olen juossut yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa.

Ja silti joudun käymään välillä tällaisia kamppailuja tuon sisäisen paskiaisen kanssa. Eikä taistelu koskaan lopu.

Jos sinullakin on ongelmia sisäisen Schweinehundisi kanssa, tässä muutamia vinkkejä:

- Ajattele mitä muuta tekisit tuon esim. 30 minuutin aikana, jolloin ehdit lenkillä kuluttamaan satoja kaloreita, nauttimaan raittiista ilmasta ja näkemään maisemia. Istuisit luultavasti vain paikallasi ja 30 minuuttia kuluisi hujauksessa. Lenkkeilijä näkee luontoa, sen heräämisen ja muutokset nyt keväällä. Juoksija vetää raitista ilmaa keuhkoihinsa ja tuntee elämän virtaavan suonissaan. Mutta sohvaperunaa suututtaa, ettei jaksanut lähteä.

- Laita lenkkivaatteet valmiiksi päälle. Itse laitan ne joskus jo aamulla päälle tietämättä MILLOIN menen lenkille. Kun lenkkivaatteet on puettu päälle, niitä ei riisuta ennen kuin ne ovat hikiset.

- Pidä kirjaa liikunnastasi esim Heiaheia.com-tyyppisillä urheilusivuilla. Siellä ystävät voivat kannustaa, liikunnastasi tulee näkyvää ja pidät kirjaa suorituksistasi.

- Pidä itsestäsi urheilu-selfie-päiväkirjaa. Ihan vain itsellesi. Näin pidät kirjaa siitä, että tosiaan urheilit ja huomaat lopulta myös muutoksia itsessäsi.

- Liikkumalla ja vähentämällä kaloreita voi viikossa aivan hyvin laihtua 1,5 kiloa. Kuukaudessa realistista on 4-6 kiloa. Se on iso ero (kuvittele kuinka paljon esimerkiksi 6 kg voita on, jos kasaat sen pöydälle!) ja ajattele mikä motivaatio siitä herää! Itse olen laskenut pisteitä aina raskauksien jälkeen painonvartijoiden pistelistojen mukaan. En ole koskaan käynyt tapaamisissa, vaan sain listat aikoinaan kaverilta. Pisteidenlasku vaatii itsekuria, mutta se on hyvin palkitsevaa. Olen laihduttanut kolme kertaa -20 kg ja pudottanut sen lisäksi useita kertoja muutaman liikakilon.

- Ilmottaudu esim. naisten kympille tai jollekin muulle juoksulle. Tavoite motivoi ja pitää lenkkipolulla säästä riippumatta. Itse olen karttanut lenkkeilyä koko talven ja käynyt ainoastaan joogassa ja salilla. Olen potenut huonoa omaatuntoa juoksuharrastukseni laiminlyönnistä jo kauan. Eilen päätin ottaa tavoitteeksi jonkun juoksukilpailun (luultavasti puolimaratonin) toukokuussa. Ajatus tästä tavoitteesta sai minut tänään lopulta lenkille.