Kahdenlaista häpeää

Eilen kirjoitin häpeästä. Tänään huomaan, että kirjoitusta täytyy täydentää.

Olemassa on nimittäin kahdenlaista häpeää.

Ensimmmäinen on sitä häpeää, josta eilen kirjoitin. Häpeä, jolle ei ole järkiperäistä syytä.

Ollessani ala-asteella, häpesin peukaloitani. Ne olivat paksummat ja leveämmät kuin kenelläkään tuntemallani lapsella. Häpeä muuttui niin vallitsevaksi, että piilottelin peukaloita nyrkkieni sisälle, ettei kukaan olisi nähnyt niitä.

En puhunut peukaloista enkä häpeästäni kenellekään, koska sittenhän kyseessä oleva henkilö olisi tuijottanut peukaloitani. Ja sepä vasta kamalaa olisi ollut!

Pointti on se, ettei kukaan ollut koskaan sanonut mitään negatiivista peukaloistani. Yhtäkkiä vain päätin, että ne ovat liian paksut ja aloin hävetä niitä.

Kutsun tämänlaista häpeää negatiiviseksi, koska siitä ei ole minkäänlaista hyötyä. Se kohdistuu omaan olemukseen ja olemiseen, omaan persoonaan ja minään.

Ainoa tapa päästä eroon tämänlaisesta häpeästä on tiedostaa tunne. Mutta ennen kaikkea täytyy ymmärtää, että kyseessä on nimenomaan tunne, ei objektiivinen fakta.

Samalla tavalla kuin pelko, tämänlainen häpeä on vain sumunomainen tunne minun ja faktojen välissä. Tunne saattaa saada meidät valtaansa ja hallita meitä, vaikka siinä ei olisi minkäänlaista järkeä. Se sumuttaa meitä ja saa faktat näyttämään täysin todellisuudesta poikkeavilta.

Ei minunkaan peukaloni lopulta niin kamalat ole.

Toinen häpeä, josta en eilen kirjoittanut, on mielestäni positiivista häpeää. Kutsun sitä positiiviseksi, koska sillä on potentiaalia.

Tämä häpeä kohdistuu johonkin tekoomme, asiaan, jonka olemme tehneet omasta tai muiden mielestä väärin.

Tällainen häpeän tunne on positiivista, koska se saa meidät sisäiseen liikkeeseen omantuntomme kautta. Kun häpeämme jotain, on seuraava luonnollinen askel yrittää korjata rikottu.

Tällaisessakin tilanteessa häpeä voi olla niin kovaa ja lamauttavaa, ettei ihminen yksinkertaisesti enää kykene korjaamiseen tarvittaviin askeliin.

Joskus jäljelle jää enää yksi vaihtoehto: pyytää anteeksi.

Mutta aina sekään ei vapauta häpeästä, koska häpeä ei ole ulkoa päin tulevaa syyllistämistä, vaan sisäinen tunne. Kun väärästä teosta alkanut häpeä alkaa muuttua kokonaisvaltaiseksi, se alkaa muuttua positiivisesta negatiiviseksi häpeäksi. Silloin se alkaa kohdistua ihmisen olemukseen, ei enää hänen tekoihinsa.

Silloin on pyydettävä, mutta myös annettava anteeksi myös itselleen.

Itselleen on opittava antamaan anteeksi - paha teko, mutta myös omat heikkoudet ja vajaavaisuudet. Tai liian paksut peukalot.

---
AA-liikkeessä on oivallinen rukous, joka sopii mielestäni päivittäiseksi mantraksi jokaiselle jotain häpeävälle:

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Mitä muut ajattelevat?

En ole koskaan miettinyt kovinkaan paljoa, mitä muuta ajattelvat. Kun olin 14-vuotias, kuljin koulussa mummun vintiltä löytämissäni hippihousuissa ja villaisessa ponchossa. Olin mielestäni tosi cool. Muut olivat korkeintaan tyhmiä, koska eivät tajunneet sitä.

Ollessani 16-vuotias, ajoin pääni kaljuksi. Puin juhliin kansallispuvun maihareiden kanssa. Koin olevani moderni. Äitiä varmaan hävetti, kun mummot supisivat ja kauhistelivat, muttei sanonut minulle mitään. Hän ei kieltänyt.

Myöhemmin hän kertoi nähneensä painajaisia siitä, että olin sairastunut syöpään ja siksi menettänyt hiukseni.

Nyt äitinä ymmärrän äidin huolta. Ymmärrän iän myötä muiden reaktioita omaan käytökseeni. En ole ollut aina oikeassa. Enkä todellakaan aina cooli.

Mutta kun mietin nuorta, pelotonta, uhmakasta minua, en voi olla ihailematta rohkeuttani. Sitä hälläväliä-mentaliteettia, joka ei piitannut yhtään muiden mielipiteestä.

Nykyisin mietin liikaa sitä, mitä muut ajattelevat. Tai mitä luulen heidän ajattelevan.

Hyvin usein on käynyt niin, että olen hävennyt, luullut muiden paheksuvan tai ajattelevan pahaa, kun he tosiasiassa ovat ihailleet tai jopa toivoneet itselleen jotain, mitä minulla muka oli. Vaikken kokenut, että minulla olisi ollut mitään.

Häpesin jäädessäni yksin kolmen alle kouluikäisen kanssa. Ajattelin, että tarinani on monelle niin käsittämätön (miten mies voi jättää vaimon ja niin pienet lapset?), että heidän on etsittävä syy minusta: Jotain vikaa tuossa naisessa on oltava. Eihän niin voi käydä kunnolliselle naiselle ja äidille!

Mutta niin vain kävi. Eikä kukaan, paitsi minä, etsinyt syytä minusta.

Kirjoittaessani uusperhekuvioistamme ja uudesta, sisälläni kasvavasta elämästä, mietin moneen kertaan, minkälaisia reaktioita odotan. Pelkäsin julkaista uutisia vauvasta, koska ajattelin, että ihmiset reagoisivat siihen laimeasti, jopa vältellen. Ehkä se olisi jotenkin noloa. (Ohhoh! Neljäs lapsi!) Tai epämukavaa, vaivaantunutta. (Kuinkas monen kanssa se nyt onkaan saanut niitä lapsia?)

Tämä nykyinen yhteen parsittu perheemme on kaikkea muuta kuin ydinperheen kiiltokuvaelämää.

Mutta pitääkö sitä havetä?

Vastaat varmasti puolestani: Ei tietenkään! Mutta häpeä ei ole järkiperäistä, kuten ei ole pelkokaan. Ihminen häpeää outoja asioita. Täysin syyttä.

En häpeä tietoisesti. Minulla ei ole mitään hävettävää. Mutta häpeällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko sille oikeaa syytä: Kaunis nainen saattaa hävetä nenäänsä, vaikkei nenässä ole objektiivisesti mitään vikaa.

Kävellessäni kasvavan mahani kanssa kaupunginosamme kaduilla, tavatessani puolituttuja kaupassa, hakiessani lapsia tarhasta tai koulusta, mietin usein, mitä toiset äidit ajattelevat. Mitä he voivat ajatella? Kun heidän viimeinen tieto perhe-elämästämme on se, että olen yksinhuoltaja. Jätetty nainen.

En ole yksin häpeäni kanssa. Suurin osa naisista häpeää elämässään jotain. Miettivät, mitä muut ajattelevat. Oli se sitten perheen raha-asiat, lasten käytös tai koulumenestys, päihteiden käyttö, miehen osallistuminen perheen arkeen, uusi kumppani, työ tai työttömyys, kotiäitiys, uraäitiys, sairaus, liian pienet tissit, liian isot, lihavuus, laihuus, sohvatyynyjen väärä väri. Lista on pitkä.

Ongelma on se, että pelkäämme turhaan: Muut eivät useinkaan ajattele yhtikäs mitään. He ovat liian keskittyneitä omaan elämäänsä. He ovat korkeintaan kiinnostuneita elämämme käänteistä, suruista ja iloista. Sillä tietoisuus muiden elämästä auttaa vähentämään omaa häpeää. Niin tai näin voi käydä kenelle vain. Ei vain minulle.

Lidl:in kassatäti kysyi muutama päivä sitten: "Onko mahdollista, ettet ole enää miehesi kanssa yhdessä?" Vastasin, että kyllä se on mahdollista. Että siitä on jo kolme vuotta, kun mies lähti. "Mutta teillähän on kolme lasta!" Vastasin myöntävästi. Sanoin, että elämä jatkuu.

"Sitä ei kyllä koskaan tiedä, mitä perheiden sisällä tapahtuu. Te näytitte niin täydelliseltä perheeltä. Mutta niin voi käydä näköjään kenelle vain." Sitten nainen upposi omiin ajatuksiinsa ja olin lukevinani hänen kasvoiltaan hämmennyksen sekaista helpotusta.

---
Täältä löydät uudessa postauksessani lisää ajatuksia häpeästä.

Elämää

Energiani on vuotanut viime kuukausina muuhun kuin kirjoittamiseen: Uuteen elämään. Pieneen sisälläni kasvavaan ihmiseen. Neljänteen lapseeni.

On pelottavaa kirjoittaa niin hennosta, hiuksenhienosta asiasta kuin kuusisenttisestä ihmislapsesta. Sikiöstä, joka on juuri selvinnyt elämänsä kriittisimmistä viikoista. Siitä, kun elämä valikoi kovalla kädellä, kun vain vahvimmat, elämään tarkoitetut, selviävät.

Hän on ihme jo nyt. Ja olen tästä pienestä elämästä suunnattoman onnellinen!

Pitkään mietin, kirjoittaisinko vauvasta ollenkaan. Halusin suojella. Pelkäsin itse haavottautumista. Odottava äiti tasapainoilee jatkuvasti luottamuksen ja pelon välillä: Onko kaikki varmasti hyvin? Mitä, jos jotain käy? Ja sitten taas: Kyllä se siitä!

Huomaan, ettei kokemus auta tässä pätkääkään. Luottamus elämään on ilmeisesti aina uudelleen haaste. Joka ikinen kerta. Haaste, joka on vain otettava vastaan ja voitettava kerta toisensa jälkeen.

Huomaan senkin, ettei pelko vähene kokemuksen kautta. Pelko on epäloogista, ei järkiperäistä. Sillä ei ole mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen, jonka olosuhteet ovat täydelliset, saattaa pelätä menetystä enemmän kuin se, jolle menetys kuuluu kokemuksen kautta elämään.

Nuorena olin peloton. Ei ollut mitään menetettävää. Tai ehkä olin vain liian tyhmä pelätäkseni. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan omistaa, haalia, pantata itselleni asiaa, joka ei alunperinkään kuulu minulle: Elämä ei ole meidän. Ei omamme, eikä lastemme. Se ei ole hallinnassamme, meillä ei ole juurikaan valtaa siihen, mitä meille ja omaisillemme käy.

Haluamme varmuutta, vakautta, turvallisuutta, takuita. Mutta elämässä mikään ei ole taattua. Emme juurikaan voi muuta kuin reagoida iskuihin ja olla kiitollisia niistä kauniista asioista ja hetkistä, joita osaksemme saamme.

Toinen vaihtoehto on käpertyä peiton alle pimeään huoneeseen. Se, joka ei elä, ei menetä mitään.

Mutta se ei ole vaihtoehto.

Siksi päätin olla rohkea. Ottaa tämän haasteen kokonaan vastaan. Luottaa elämään. Siihen, että se kantaa, kävi miten kävi.

Päätin imeä elämän sisääni, viimeistä pisaraa myöten. Ja kirjoittaa tästä hurjasta matkasta.

Tunteiden sumussa

Olen tunteikas ihminen. Minusta on useampaan otteeseen sanottu täällä Saksassa, etten ole ollenkaan pohjoismaalainen viileä tyyppi. En kuulemma yhtään suomalainen. Voisin muka yhtä hyvin olla kotoisin Espanjasta. Mies sanoo, että tarjoan säännöllisesti räiskyvää viihdettä nimeltä telenovela. (Pah!)

Olen koko ikäni ollut tunteiden vietävänä. Sitä on ehkä vaikea uskoa, koska ulos päin vaikutan rationaliselta järki-ihmiseltä. Sellaiselta, joka järkeilee parhaimmassa tapauksessa kaiken pilalle.

Vaikka olen järkevä, sytytyslankani on suorastaan tynkä.

Tämän luonteenpiirteen positiivinen kääntöpuoli on se, että innostun helposti. Kun moottori räjähtää päälle, se karjuu kuin Ferrari tunnelissa ja näkyy seuraavaksi horisontissa. Olen aikaansaava ja tehokas.

Mutta kuten Ferrari, käytän jatkuvaan pyrähtelyyni hyvin paljon energiaa. Väsähdän nopeasti ja rauhoitun. Tyynnyn ja hidastan. Annan periksi ja kadun. Toisinaan hitaammin liikkeelle lähtevä panssarivaunumieheni saa minut kiinni. Mutta vyöryy lopulta ohi kuin tsunami: Se mikä on kerran lähtenyt liikkeelle, ei hevillä pysähdy!

Tämä näkyy lastenkasvatuksessa erittäin selkeästi: Minä suutun, huudan ja räyhään. Sitten rauhoitun, kadun, pyydän anteeksi ja sovittelen. Joskus menen heikoimpina hetkinä niinkin pitkälle, että annan periksi.

Mies on ihmetellyt, mitä järkeä myrskyllä on, jos sillä ei ole seurauksia. Hän nimittää käytöstäni harhautustanssiksi: hosun ja huidon kyllä kauheasti, mutta sitten istuudun kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän kutsuu sitä energian tuhlaukseksi.

Ihmisillä on erilaisia tempperamentteja. Mutta olemmeko tosiaan tehty vain tunteista, vai olemmeko kenties sittenkin ihmisiä, jotka tuntevat? Hallitsevatko tunteet meitä, vai voisimmeko sittenkin hallita tunteita?

Tunteet ovat parhaimmillaan elämän mauste. Etenkin kivoista tunteista on mukava nauttia. Mutta miten on ikävien tunteiden laita? Ne ovat kiusallisia ja syövyttäviä. Miltä tuntuu, kun pitää elää vihan tunteiden kanssa? Tai kateuden, katumuksen ja syyllisyyden? Miltä tuntuu, kun pitää oppia antamaan väärintekijälle anteeksi? Pysyä kasvatuksessa kovana, nähdä tunteiden tuolle puolelle?

Niin, nähdä tunteiden tuolle puolen. Sinne tumman pilven taakse, kohti aurinkoa.

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka helposti annan heitellä ja manipuloida itseäni sen mukaan, mikä kuukautiskierron vaihe, verensokerin taso tai vatsantoiminnan tilanne juuri nyt on. Ja vaikka kyse ei olisikaan fyysisistä vaikutteista, ihmettelen kovasti, kuinka paljon annan tunteiden viedä.

Miksi annan pojan kasvavan desibelimäärän mennä ihon alle, kun se on ilmiselvästi tietoinen keino manipuloida äitiä? Miksi annan tytön loukkaantuneen mykkäkoulun vaikuttaa toimintaani? Tai miksi annan pelon saada itsestäni otteen? Jospa muistaisin, että se on tunne, varoittava kylläkin. Mutta tunne, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa: Pelolla ei ole mitään enteilevää voimaa. Vaikka kuinka pelkäisin lentää, pelko ei kerro yhtikäs mitään lennon turvallisuudesta.

Tai jos pelkään, että pilaan uuden suhteeni, koska entinenkin kariutui. Mitä järkeä? Luultavimmin uusi suhde ei kariudu. Tai korkeintaan, koska pelkäsin, mustamaalasin kaiken etukäteen enkä osannut iloita elämästäni. Pelko ja tunne olisi siten korkeintaan itseään toteuttava profetia: Uskoin pahaan ja siksi pilasin hyvän.

Olisi syytä miettiä, kuinka paljon voimme ylipäätään luottaa tunteisiin. Jos tunne on kuin taivaalla leijaileva pilvenhattara, välillä valkoinen ja höyhenmäinen ja toisinaan uhkaava, painostava ukkospilvi, olisi hyvä keskittyä siihen, mitä sen takana on. Oli pilvi minkälainen vain, se on aina ohikiitävä. Hetkellinen. Todellisuutta peittävä.

Moni kuuntelee "sydämen ääntä" ja toteaa liian myöhään, että se onkin kuiskinut valheita, vienyt eksyksiin. Joskus kyse on pelkästä himosta (sekin fyysistä), joka antaa sydämmen poukkoilla sinne tänne. Kuiskia kaikenlaisia päättömiä ohjeita ja suuntaviittoja, kunnes elämä on sekaisin ja monta ihmistä hajalla.

Niin, mitä se rakkaus sitten on? Eikö sekin ole tunne?

Itse olen sitä mieltä, ettei se ole.

Rakastuminen ehkä on. Mutta rakkaus on aktiivista tekemsitä. Rakkaus on tietoinen, vahva päätös. Se on sitoutumista rakastamaan.

Rakkaus on sitoutumista näkemään tunteiden tuolle puolen. Kykyä nähdä pilvien reunoissa kultaa ja hopeaa. Uskoa niiden takana odottaviin totuuksiin. Tahtoa nähdä toisen ja omien ohikiitävien tunteiden taakse. Luottamusta ja uskoa silloinkin, kun sumu peittää tien. Ymmärrystä, ettei kaikki ole sitä, miltä se näyttää - tai tuntuu. Vaan, että olemassa on horjumattomia totuuksia.

Hame, joka sopii

Tänään inspiroiduin pitkästä aikaa kirjoittamaan luettuani Miia Metson Liian paksu bikineihin? -nimisen blogipostauksen. Olen sulatellut viime viikkoina samaa aihetta hieman eri näkökulmasta.

Olen ollut poissa linjoilta lähinnä, koska olen huhkinut hiki hatussa salilla tai lenkkipolulla melkein joka päivä. Syy: Muutama viikko sitten kokeilin erästä vanhaa, kaapista löytämääni hametta. Järkytyksekseni se mahtui, ei pudonnut päältä!

Jep, hameen olisi kuulunut tippua lanteilta, kuten se on kiltisti tehnyt viime vuosien aikana. Käytin kyseistä hametta raskauksien välisinä aikoina. Siis silloin, kun lapsia tupsahti perheeseemme joka toinen vuosi.

Hame sopi silloin, kun olin laihdutanut suurimman osan raskauskiloista (laihdutin laskemalla pisteitä Weight Watchersin listojen mukaan kolme kertaa -20 kg). Tuolloin olin aivan tyytyväinen kehooni. Olin ylpeä, että kyseinen hame sopi päälleni.

Nyt itkin.

Olen viime kuukausien aikana harrastanut enemmän painonnostoa kuin juoksua. Ja olen syönyt. Jep, olen voinut niin hitsin hyvin, että olen ensi kertaa moneen vuoteen syönyt aivan normaalisti. Seurauksena olen lihonnut. Moni on sanonut näyttäväni "terveeltä", "kauniilta", "nuorentuneelta". Kuulin rivien välistä ainoastaan viestin: "Olet lihonnut!"

Olen ilmeisesti masokisti: Huomattuani, että hame sopii, kidutin itseäni pitämällä sitä kokonaisen päivän. Se tuntui pahalta. Sen kuuluikin tuntua. Kipu oli ilmeisesti välttämätöntä. Ilman kipua ei tapahtuisi muutosta, ajattelin.

Vihasin itseäni. Miten olin saattanut päästää itseni taas tähän kuntoon! Olin läski, sellainen inhottava. Nainen, joka jätetään.

Bingo! Siinä se oli. Se itsevihani todellinen syy.

Yhtäkkiä, siinä tomaatteja leikatsessani laskin veitsen kädestäni, kuten silloin aikoinaan, silloin kun salaattia leikatessani ja mitään aavistamatta kävelin miehen työlaukulle, työnsin käden sen sisään ja vedin sieltä kirjan: Bernhard Schlinkin novelleja rakkaudesta. Avasin kannen ja luin käsin kirjoitetun omistuskirjoituksen.

Sitten en muista mitään.

Silloin minulla oli varmasti päälläni juuri tämä inhottava hame. Hame, joka symbolisoi hajonnutta perhettä, pehmeän äitiroolin ylipainottamista, kotihengetärtä. Yök.

Hame, joka nyt taas sopi päälleni.

Mietin, että jos hame sopi taas päälleni, jätettäisiinkö minut uudelleen? Olinko taas muuttumassa kotihengettäreksi? Happi alkoi loppua. Ajatus kiristi kaulaa. Enhän voinut rakastaa, saati edes hyväksyä itseäni sellaisena kuin olin ollut tuolloin, kun en enää kelvannut.

Siinä tomaatteja leikatessani ymmärsin, miksi en ollut syönyt viime vuosina, kun olin voinut huonosti. En ollut muka ansainnut ruokaa. En ollut ansainnut syödä. Vihasin itseäni. Halusin laihduttaa itsestäni kaiken sen pahan, kaikki ne virheet pois. Halusin laihduttaa hylätyn naisen olemattomaksi.

Mutta tässä vielä olin.

Illalla hame oli edelleen päälläni, kun mies tuli kotiin. Kerroin hänelle itkien hameesta ja siitä syntyneestä ahdistuksesta. Häntä nauratti: "Hame sopii sinulle erinomaisesti! Näytät kauniilta!"

Olihan se lopulta aika hassua, mitä kepposia mieleni oli viime vuosina tehnyt. Nyt vasta siinä miehen sylissä sen ymmärsin!

Syömishäiriöt syntyvät ilmeisen usein itsevihasta ja riittämättömyydentunteesta. Siitä ajatuksesta, ettei kelpaa.

Oudointa on se, että kun en enää kelvanut silloiselle miehelleni, toistin hänen käyttäytymistään ja hylkäsin itseni. Niin, minäkin hylkäsin itseni ollessani heikoimmillani. Julistin vihaa jokaista vatsamakkaraa ja selluliittimyhkyrää kohtaan. Vannoin, että puhdistan itseni joka ikisestä.

Kun oikeasti olisi pitänyt sanoa, että haistapa ketut! Olla ylpeä jokaisesta solusta, naisesta joka oli synnyttänyt kolme tervettä lasta, juossut yksinhuoltajana maratonin ja selvinnyt.

Käynyt helvetissä ja palannut ehjin nahoin elämään.

Kipu

Kipu. Fyysinen kipu, sellainen kuumeinen raajojen särky. Painava kivi rinnalla. Ihan niin kuin seisoisi kahden lohkareen välissä, eikä rintakehää saisi venytettyä tarpeeksi auki. Tuntuu kuin happi loppuisi. Käveleminen on lähes mahdotonta, otan askeleen kerrallaan. Keskityn jokaiseen liikkeeseen: Nosta käsi, ota maitopurkki hyllystä, laita se kärryihin. Askel, toinen, kolmas...

Olen juuri nähnyt tuolloisen mieheni rakastajattaren kaupassa. Vaunuissa oli muutaman kuukauden ikäinen vauva. Lasteni sisarpuoli.

Kirjoittaessani tätä vaivaannun. Tulee epämukava olo. Olenhan antanut anteeksi. Ja tarina on monimutkainen. Hankala. Ajattelen, mitä lukijat ajattelevat. Kaipaanko sääliä, ymmärrystä, ihailua, että selvisin?

Vaikeista asioista on vaikea puhua. Vaikeiden tunteiden äärellä vaivaantuu. Etenkin, jos itse ei ole vielä koskaan ollut tuonelan virran rannalla. Siellä, missä kaikki on menetetty ja jäljellä on enää alaston elämä.

Kirjoittaessani tuolloin tuntemastani kivusta tulee epämukava olo. Nytkin, vielä monen vuoden jälkeen ja turvalliselta etäisyydeltä. On helpompaa kirjoittaa kivoista asioista, siitä, miten on selvinnyt. Miten elämä on nyt hyvin.

Olin monta kertaa kuullut siitä, kuinka tosiystävät kristallisoituvat silloin, kun elämässä on vaikeaa. Niin kävi. Suuri osa ympärilläni olevista läheisiksi uskomistani ihmisistä otti monta askelta taaksepäin. Samalla ihmettelin niitä uusia ystäviä, jotka astuivat täysin yllättäen jostain taka-alalta eteeni, kohtaamaan minut - ja kivun.

En syytä ketään. Itse olisin ennen toiminut samoin. En olisi osannut sanoa kipuilevalle itselleni mitään tuossa tilanteessa. Olisin tuntenut itseni epämukavaksi. Pelännyt sanovani jotain, joka tuo pahoja muistoja mieleen. Loukkaa. Astuvani joka puolella vaaniviin sudenkuoppiin. Olisin jättänyt soittamatta, pakoillut, vältellyt seuraani.

Mutta opin, ettei surusta sekaisin oleva ihminen kaipaa oikeita sanoja, vaan ihan mitä sanoja vain. Vaikka vain tervehdyksen. Sen, että hänet huomataan.

On aivan yhdentekevää, onko itse kokenut samaa. Onko kyse omasta tai omaisen sairaudesta, masennuksesta, erosta, petoksesta, häpeästä, potkuista, lapsen kuolemasta, itsemurhasta, väkivallasta... Murtunut ihminen ei kaipaa niitä oikeita sanoja, vaan jonkun, joka välittää ja jaksaa olla edes hetken vierellä. Vaikka vain virtuaalisesti. Ja vaikka vain ihan hiljaa.

---

Tänään haluan rohkaista olemaan läsnä sellaiselle, jonka tilanne vaivaannuttaa. Soita, kirjoita muutama lause, anna kukkia, keitä kahvit, soita ovikelloa ja sano, että teit likaa pitsaa, kelpaisiko? Katso silmiin, kosketa, huomaa. Sano, että olet pahoillasi.

Siitä tulee olo, ettei ole yksin. Pieni valonpilkahdus pimeässä.

Akseli Gallen-Kallela, Tuonlen virran rannalla, 1903

Täydellistä

Äiti naulasi taulua seinälle: Sentti vasemmalle, puolisenttiä oikealle, milli vasemmalle... Poika seurasi touhua sivusta, piti vasaraa ja välillä taulua äidin koputellessa uutta naulaa seinään. Välillä äiti kapusi tikapuilta alas, käveli huoneen toiseen laitaan, kallisti päätään sivulta sivulle, siristi silmiään, päästeli tuhahduksia ja murahduksia, kunnes lopulta, pojan mielestä kokonaisen ikuisuuden jälkeen, äiti oli vihdoinkin tyytyväinen.

"Äiti, miksi naisilla pitää aina kaiken olla täydellistä? Ei mulla vaan tartte olla", kahdeksavuotias poika sanoi.

Se kolahti.

Niin miksi? Kai oli ilmiselvää, etteivät taulut voineet olla seinällä vinossa tai epäsymmertiassa muiden taulujen kanssa. Se olisi häirinnyt joka kerta, kun sen olisi nähnyt. Samalla tavalla, kuin sohvan tyynyjen järjestys ärsyttää, kun lapset ovat peuhanneet siinä koko illan.

Kun kylään tulee vieraita, täytyy olla tarjolla sitä ja tätä. Lapset häädetään muualle tieltä häiritsemästä. Äidillä on tärkeämpää puuhaa. Kodin tulee olla kiiltävä pinnalta, vaikka kaapit pursuisivatkin sotkuisia salaisuuksiaan.

Ennen olin vielä kamalampi, vieläkin täydellisyydenhakuisempi. Silloin ammoisina aikoina, kun elimme vielä ydinperheen idylliä. Silloin olin kotiäiti, painoin villasella, leivoin pullaa, järjestin kässäpiiriä tuttavaperheiden rouville.

Imetin lapseni, tietenkin imetin ja vielä kauan. Vaikka nännit olivat verillä, kun maitoa ei vain tullut. Kuukausi toisensa perään imetin, vaikkei se millään tuntunut riittävän. Kun niin vain kuului tehdä. Eikä kukaan ollut sanonut, ettei ole ollenkaan istestään selvää, että maito riittää. Uskoin, että kyse oli omasta vääränlaisesta imetystyylistäni. Vika oli siis minussa.

Ja minä yritin riittää.

Imetin silloinkin, väkisin, kun mies alkoi viettää öitään muualla. En edes huomannut, kun tärkeintä elämässä oli maito. Maito. Täydellinen maito.

Missään edellämainituista asioista ei ole itsessään vikaa. Kyse oli väärästä asenteesta. Siitä, että jonkun asian pitäisi ylipäätään olla täydellistä. Jostain ulkoisesta syystä. Toki elämässä on itselleen niin tärkeitä asioita, joista täytyy pitää kiinni silloinkin, kun on vaikeeta.

Mutta olisi syytä punnita, onko se niin justiinsa.

Kun muka täydellinen perheidyllimme kaatui, aloin kantapään kautta näkemään niitä asioita, jotka ovat todella tärkeitä. Niitä oli aika vähän, kun päältä karsittiin kaikki turha, kaikki lumo, kiilto ja koukero. Jäljelle jäi perhe, yhteinen aika. Rakkaus. Huolenpito. Läsnäolo.

Niissäkään en vielä aina onnistu. Ja päälle on ajan myötä, nyt kun asiat ovat jälleen hyvin, kertynyt taas kerran kaikenlaista lisuketta. Minkä muka pitää taas olla niin täydellistä.

Tämän olen kuitenkin oppinut:

Ennen yritin muuttaa miestä tekemään asioita oman standardini mukaisesti. Standardin, joka oli muka täydellinen. Kunnes ymmärsin, että voinkin oppia häneltä. Sohvalle voi mennä kesken kaiken vaikka päikkäreille.

Seuratessani miehen tapaa toimia, aloin tunnistaa olennaisen. Asiat ovat ehkä vähän enemmän rempallaan, taulut eivät ole millilleen symmetriassa, eikä muukaan niin justiinsa. Mutta homma pelaa ja tärkeät asiat menevät kumman tehokkaasti edelle. Voin lähteä lenkille, vaikka kotona onkin sotku.

Ja moni asia on ulkopuolisen mielestä aivan yhtä täydellistä (tai epätäydellistä) kuin ennenkin, vaikkei sen eteen ollakaan kiroiltu, vuodatettu hikeä ja kyyneleitä tai paiskottu stressaantuneena ovia.

Tai ehkä asia onkin näin juuri sen takia.

Pintaa syvemmälle

Pellavapäiset, nelivuotiaat kaksostytöt ihanissa mekoissaan. Vaatteet aina sävy sävyyn. Hopeiset pikku kengät ja sopiva käsilaukku.

Oma jääräpäinen tyttäreni pukee aamuisin päällensä kaapin kauheimmat pinkit Hello Kitty-vaatteet. (En tiedä miten ne ovat sinne joutuneet! Enkä tiedä, miten siitä kaapin sekasorrosta voi aina löytää juuri ne kauheimmat vaatteet.)

En jaksa kuunnella tytön huutoa ja myönnyn.

Olen myöntynyt jo monen monta vuotta. Olen oppinut löysäämään niissä asioissa, missä voi. Oli aikoja, kun olin onnellinen, että sain hoidettua lasten perushygienian ja laitettua ruuan pöytään. Sen enempään eivät voimat silloin riittäneet. Kun piti jotenkin jaksaa myös hengittää.

Tuolloin en jaksanut ajatella pätkääkään sitä, millaisissa vaatteissa lapseni menivät tarhaan. En jaksanut pitää minkäänlaista kulissia yllä. Meidän perhe oli ulkoa sitä, mitä se oli sisältä: rikkinäinen, likainen sotku. En jaksanut välittää saksalaisäitien nenännyrpisyksistä. Tai katseista, jotka murtunut itsetuntoni kuvitteli nyrpistyksiksi.

Nyt voin itse hyvin. Mutta jotkut asiat kolahtavat edelleen.

Kaksosten äiti hakee lapset hoidosta aina varhain. Tunnen pistoksen sydämessä: Itse teen liikaa töitä. Omat lapseni ovat liikaa hoidossa, ajattelen.

Tyttäreni sai kutsun kylään kaksosille. Oikean askarrellun kutsukortin, jossa oli kimalletta, kiiltokuvia, hilettä ja huolellisesti leikattuja erivärisiä kukkia. Kuvittelin mielessäni, kuinka kaksostyttöjen äiti istuu kaiket iltapäivät tyttäriensä kanssa askartelemassa auringon täyttämässä siistissä huoneessa, keittiöstä leijailevassa huumaavaassa cup cakesien tuoksussa. (Tyttäreni toi kauniisti koristeltuja, vaaleanpunaisia leivonnaisia kotiin kylästä).

Mielessäni kuvittelin perheidyllin, jossa lasten isä osallistui tyttärien hoitoon, näinhän häntä aina välillä lastensa kanssa. Ajattelin, että äidillä oli aikaa askarrella, koska isä teki enemmän töitä niin, että äiti sai olla kotona.

Todellisuus on toisenlainen.

Eilen kaksosten äiti kertoi minulle, että lasten isä oli jättänyt hänet silloin, kun tämä sai tietää vaimonsa olevan raskaana. Äiti oli kokenut kaksosraskauden ja kaksinkertaisen vauvavuoden yksinhuoltajana, kipuilevana ja surusta sekaisin. Perhe oli kaukana, eikä hänellä ollut juurikaan tukiverkostoa. Lasten isä kävi katsomassa tyttäriään kerran kuukaudessa, jos hyvin sattui.

Äiti uskaltautui kertomaan minulle tarinansa, koska tiesi perheemme rikinäisestä historiasta. Tiesi, etten tuomitse. Enkä nyrpistä nenääni, jos kuoren alla onkin sotku. Äiti tarvitsi apua. Ja kertoi vihdoin uskaltavansa pyytää sitä. Hän tarvitsi lapsilleen hoitajan, kun edessä olisi yövuoro.

Tällaisina hetkinä olen suunnattoman kiitollinen rosoisesta elämästämme, kaappien sotkuista, poikien villeydestä, tytön jääräpäisyydestä, jopa Hello Kitty-vaatteista. Siitä, että kunnon perheet karttavat huonoa vaikutustamme, kun taas jollekin toiselle saamme olla joskus se toivon pilkahdus, oljenkorsi, johon uskaltaa tarttua myrskyssä.

Minä en...

Ystäväni, amerikkalainen PR-firman perustaja, kirjoitti täällä hyvän kirjoituksen sanasta "don't". Siinä hän kertoo liikakiloista eroon pääsemisestä ja siitä, mikä yhteys dieetillä on bisneksen kanssa. Yhteinen tekijä on itsekuri. Don't. Älä.

Ongelma: Suomalainen "älä" kuulostaa ulkoiselta kiellolta. Joltain, jota vastaan olisi kiva osoittaa mieltään, panna vastaan. "Ai, kiellät multa jotain? Multapas ei kielletä mitään!" Jos olisin sarjakuva, ahmisin seuraavassa kuvassa suklaalevyn. Kun multa ei kerran mitään kielletä!

En tiedä, toimiiko muiden sisäinen dialogi samalla tavalla kuin omani. Mutta ulkoa päin tulevat kiellot eivät minun kohdallani yleensä johda menestykseen.

Sama pätee, jos yritän jotain kovasti, mutta muotoilen asian näin: "En voi syödä suklaata, koska olen dieetillä." Tai "En voi huutaa lapsilleni, koska se on kamalaa." Tai "En voi nalkuttaa miehelle, koska se on inhottavaa."

Näin muotoiltu kieltäytyminen jättää liikaa vaihtoehtoja. Periaatteessa näin muotoiltu lause tarkoittaa: "Haluaisin nalkuttaa, mutta kun en nyt millään voi." Oikeesti haluaisin, mutta en saa.

Tällainen itsensä ohjeistamien johtaa yleensä siihen, että ovela mieleni tulkitsee päätökseni yhtenä vaihtoehtona monesta. Vaihtoehtona, jota voi noudattaa, tai sitten ei. Jos siis tulee joku parempi tarjous. Tai kiusaus.

"Don't" ei tässä yhteydessä tarkoita toiselle lausuttua kieltoa, vaan itsensä ohjeistamista. Enemmänkin "I don't". "Minä en".

Minä en syö suklaata.
Minä en myöhästy tapaamisesta.
Minä en jätä lenkkiä väliin.
Minä en anna muiden käyttää itseäni hyväkseen.
Minä en nalkuta.
Minä en enää vihaa itseäni.
Minä en leiki marttyyriä.
Minä en karju lapsille.
Minä en kiertele, vaan sanon, mitä haluan.

Kun muotoilen itse päätetyn tavoitteen näin, olen tekijä. En aseta isteäni jonkin yliminän uhriksi ja objektiksi, jonka tyrannimaisten käskyjen alta yritän livistää, minkä kerkeän.

Päätän itse. Mietin, mikä on minulle tärkeää ja toimin sen mukaisesti. Kieltäydyn itsepäätetysti jostain, joka ei auta, vaan haittaa tavotteitani. Pidän kiinni itse itselleni asettamistani arvoista ja sopimuksista.

Sama mikä pätee lapsiin, pätee ilmeisesti myös sisäiseen vintiööni. Eli, kun haluat jotain tapahtuvan, älä muotoile kysymystä: "Voisitko lopettaa pleikkarin pelaamisen?", "Menisitkö nukkumaan?", "Lähtisitkö lenkille?" - ÖÖÖ, en!

Ainakin minun kohdallani homma toimiin juuri näin. Kun itse päätän jotain, kun itse arvostan ja oikeasti haluan jotain, silloin sopimus pitää - myös itseni kanssa. Huomaan, että kun vaihtoehtoja ei itselleen anna, silloin siitä ei myöskään lipsuta.

Perämies

Olen aina ollut yksintaistelija, kommandosotilas, yksinäinen susi. Kuulostaa vähän dramaattiselta, myönnän. Mutta se on totta: luotan lähinnä itseeni. Kierrän mutkan kautta, ryömin taitavasti kaikkien esteiden ohi varmistaakseni itse, että homma oikeasti toimii. Vaikka muutkin osaavat, teen hommat yleensä paremmin yksin ja ilman heitä. 

En ollut ymmärtänyt, että olen tällainen, kunnes tapasin nykyisen mieheni. Siihen asti kuvittelin olevani tiimipelaaja. Sellainen amerikkalaisista elokuvista tuttu, sosiaalinen high five-tyyppi. Ymmärtäväinen, ystävällinen, luottavainen.

Jep, luottavainen. Olen ehkä yhtä luottavainen kuin diktaattori. Apua, siinä seuraava avainsana!

Yksintaistelija on positiivinen ilmaus kontrollifriikille. Sellaiselle, joka haluaa hallita kaikkia ja kaikkea, eikä yksinkertaisesti luota toisen päätös- ja arviointikykyyn, saati taitoihin.

Entisessä suhteessani minulle annettiin tilaa olla huomaamattani dominoiva. Tein melkein kaikki päätökset. Ahmin kaiken vastuun. Lasten syntyessä minusta tuli kotiäiti, kotihengetär - kotihirviö! Sellainen kamala yksinvaltias, joka päätti kaiken lapsiin ja kotiin liittyvän.

Olin kuin saagojen tulta sinkoava lohikäärme, joka vartioi aarrettaan jossain vuorenuumenissa. Lohikäärme oli kyllä vahva ja voittamaton, mutta sen kirous oli yksinnäisyys: sinne se jäi aarteineen, vuorenuumeniin. Yksin.

Yksintaistelijamentaliteettini taustalla on varmasti luonteeni. Olen tällainen. Otan mielelläni vastuuta. Olen vahva, dominoiva. Haluan hallita, ottaa ohjat käsiini. Haluan tuoloksia. En luota siihen, että asiat voisivat oikeasti järjestyä, onnistua, tapahtua ajallaan, jos en itse kanna niistä koko vastuuta.

Mielenkiintoista on, kuinka omiin vahvuuksiin ja heikkouksiin törmää eri tavalla eri ihmissuhteissa. Rakkaussuhde ja etenkin aviolitto on suhteista se kaikista intiimein. Se, jossa omaa isteään ei voi väistää, koska väistämiselle ei ole tilaa. Toinen on aina peilinä vastassa.

Avioliitossa oppii eniten itsestään. Mutta eri ihmisen kanssa törmää eri asioihin.

Vasta nyt, yhtä dominoivan miehen kanssa, olen oppinut löysäämään ohjaksia. Päästänyt miehen välillä rattiin. Olen opetellut olemaan perämies, en aina kapteeni. Laittamaan silmät kiinni ja luottamaan siihen, että toinen ohjaa perille. Ja vielä ajoissa. Ja jos ei, että on joku toinen, joka kantaa vastuun erehdyksestä.

Koen ihmeellisen rauhoittavana istua pelkääjän paikalla. Opetella luottamaan toiseen ihmiseen.