"Harjoittele olemista!"

Sunnuntaissa on taikaa. Se on kuin hunajaa, joka valuu hitaasti lusikalta aamuteehen tai sunnuntaisämpylän päälle. Se on keittiöstä leijaileva omeletin ja kahvin tuoksu, auringonsäde, joka kutittelee brunssipöydän ääressä hymyileviä kasvoja. Sunnuntai on mies, joka vetäisee syliin ja suutelee hellästi otsalle.

Siitä ei ole vielä kauaa, kun sunnuntait olivat ahdistavia. Vapaaviikonlopun päätteeksi tiesin, että kohta olisi ilta, lapset tuotaisiin kotiin ja kahden viikon armoton putki yksin heidän kanssaan alkaisi taas alusta. Ja kun lapset olivat viikonlopun minulla, oli saatava pitkäveteinen sunnuntaipäivä kulumaan kolmen, tuolloin alle kouluikäisen kanssa. Yksin.

Aina piti olla sunnuntaisuunnitelma. Elämä oli jatkuvaa suorittamista.

Suoritan edelleen. Kun on jatkuvasti jotain tekemättä, täytyy jokainen minuutti käyttää järkevästi. "Täytyykö?", mies kysyy. Ennen kuin istahdamme aamiaispöytään, alan listata päiväohjelmaa: pyykit, pieneksi jäädneiden vaatteiden lajittelu, imurointi, lasten kanssa ulos, ruoka, läksyt...

"Emme suorita tänään yhtikäs mitään. Teemme mitä ikinä lystäämme," mies sanoo päättäväisesti ja kuulostaa kummasti Peppi Pitkätossulta. "Sinä harjoittelet tänään olemista."

Tehtäväni on siis harjoitella olemista. Suustani pääsee naurahdus, joka kuulostaa mielipuoliselta. Kuinka hullu ajatus! Kohta mies varmasti käskee hyppimään tuolilta tuolille, keinumaan kattokruunussa tai nostelemaan hevosia.

Sen sijaan hän nousee, keittää kahvia ja selvittää samalla ensimmäisen maailmansodan syttymissyitä kahdeksanvuotiaalle esikoiselleni.

Lapset syövät sämpylänsä. Keskustelu kääntyy ensimmäisestä maailmansodasta Tintin seikkailuihin. Kuusivuotias pohtii, onko sarjakuvahahmo aikuinen vaiko sittenkin vasta lapsi. Mies ojentaa valmiin kahvin. Kuopus kiipeilee miehen sylissä. Minä siemailen kahviani.

Aika pysähtyy. Tuntuu siltä, että maailma seisahtaisi paikoilleen ja minulle annettaisiin lisäaikaa ihailla yhtä ohikiitävää hetkeä, joka jo pian unohtuisi: Yöpukuiset lapset kikattelevat, heidän pellavapäänsä loistavat aamuauringossa. Huomaan, kuinka kovin pieniä he vielä ovat! Miehen kasvoilla on onnellinen ilme. Hän vilkaisee olkansa yli minuun niin, että villasukkani alkavat pyöriä nilkoissa.

Kaikki on hyvin. Juuri nyt.

Hetkeä seuraa toinen, ja sitä kohta taas seuraava. Pian yhden lapsen nenä pitää niistää. Toinen itkee veljen rumia sanoja ja kolmas kinuu Play Station-peliaikaa. Lattian tahmeisuus erottuu taas. Ja  sormenjäljet ikkunassa. Pesukone jyskyttää vessassa, se on taas liikkunut lingotessa. Kohta pitää laittaa pyykit kuivumaan.

Olen taas kyydissä ja minua viedään. Mutta miehen sanat kaikuvat korvissa. Enää ne eivät kuulosta hulluilta.

Onnistuin olemaan - ainakin hetken.