Kakkupaloja

Yrtimme nelivuotiaan tyttären kanssa leikata pyöreää kakkua paloiksi. Tytär pyysi itselleen suurinta palaa, mutta huomasi, että samalla muille jäi vähemmän.

Niin se on, elämässä palat eivät mene tasoin. Eikä niiden aina tarvitse mennäkään.

Nyt ei ole tarkoitus politisoida kakkupalojen reilusta jaosta tai siitä, kuka tänään vie roskat, tyhjää tiskikoneen tai imuroi.

Tosiasiahan on se, ettei arjen paloja voi jakaa reilusti, koska ne ovat peräisin eri kakuista.

Eihän arjessa hoidettuja tehtäviä voi koskaan jakaa täysin tasan. Se on ehkä mahdollista, kun perheessä ei ole lapsia ja ehkä vielä yksilapsisessa perheessä. Mutta viimeistään silloin, kun perheeseen syntyy toinen lapsi, perheen täytyyy kehittää tehokas työnjako.

Eikä tehokasta kautta historian ole koskaan ollut se, että kaikki tekee yhtä paljon kaikkea samaa.

Onko se reilua, että saan tehdä kotona töitä, että saan olla lasten kanssa enemmän ja, että saan tienata vähemmän, kuin mies, joka tekee pitkää päivää? Onko reilua, että heittäydyn avuttomaksi renkaiden vaihdossa tai poraamisessa?

Niin, reilua on kai, että jokainen ylipäänsä tarjoaa palan omaa kakkuaan perheen pöytään. Miten niitä vertailemaan?

Tarkoitukseni on kirjoittaa siitä omasta kakustani, jonka yritän jakaa päivittäin sellaisiksi paloiksi, että siitä riittäisi reilu pala perheen pöytään, etenkin lapsille. Ja, että siitä jäisi silti suhteellisen hyvän kokoiset palat työlle, urheilulle, itselleni, miehelle.

Tämä tuntuu yleensä olevan mahdoton yhtälö: kun leikkaan kakustani ison siivun työlle, kasvaa vessan lattialla oleva pyykkikasa. Kun leikkaan ronskin palan lapsille, täytyy töitä tehdä yöstä, joka  verottaa omaa ja parisuhdeaikaa tai unta.

Tuntuu, että naisen ja etenkin äidin elämä on jatkuvaa palojen puntarointia. Kokoajan palat ovat epätasapainossa.

Mutta täytyykö tästä epätasapainosta ahdistua? Huomenna voi tasapainoilla sitten toisinpäin.

Asiat ja ajatukset, jotka minua helpottavat silloin, kun arjen kakunjakopuuhat alkavat ahdistaa:

- Hengitä syvään.
- Luovu ajatusesta, että saisit jotain valmiiksi. Äidin ja miksei jokaisen naisen elämän olennainen osa on keskeneräisyys. Hyväksy se! Lapset ja me aikuisetkin olemme keskeneräisiä projekteja. Sitäpaitsi, kun huushollissa saa jotain valmiiksi, alkaa uusi kierros (pyykkiä, imurointia, vaipanvaihtoa, iltasatuja, ruuanlaittoa, laihdutusta, juoksulenkkiä). Älä ahdistu siitä. Olet tehnyt työsi hyvin, kun uusi kaaos voi alkaa puhtaalta pöydältä.
- Katso sotkua, keskeneräistä työtä, ylimääräisiä kiloja vyötäröllä ja sano: "Jes! Siinäpä oiva projekti. Vihdoinkin on jotain tekemistä!" (Ei toimi aina, myönnän. Mutta terve itseiroia auttaa pitkälle!)
- Katso, kuinka kauan siedät sotkua, tahmeaa lattiaa, keskeneräistä rästityötä tai pyykkikasaa. Tämä on kärsivällisyysharjoitusta. Sillä harjoitetaan luonnetta. Sotkuunkaan ei tarvitse reagoida heti. Näytä sille kuka on pomo! Sinä päätät mitä, milloin, miksi. (Tämä neuvo on sinänsä huono, koska yleensä ongelma vain kasvaa, kun sen lakaisee maton alle. Mutta toisaalta: samalla kasvaa myös tarmo ja siivousvimma...)

Tätä tekstiä kirjoittaessani, moni muu työ joutuu odottamaan. Mutta valitsin silti tämän. Päätin leikata tänään kakustani ison palan blogia. Sen seurauksesta muut palat jäivät aika surkeiksi. Esimerkiksi pyykkipala.

Mutta so what?