Olin kolme vuotta yksinhuoltaja. Kun ex-mieheni lähti, lapset olivat juuri täyttäneet 5, 3 ja 1 vuotta. Elämä tuntui pitkään siltä, että toinen jaloistani olisi amputoitu. Tarkemmin sanoen, että jalka olisi revitty irti ilman puudutusta.
Mutta nyt en aio kirjoittaa kivusta vaan tasapainosta.
Asiat ovat hankalampia, kun on vain yksi jalka. Askelta ei voi tasapainottaa eikä varmistaa. Kun jalka väsyy, sitä ei voi lepuuttaa. Jos horjahtaa, kaatuu rähmälleen. Menetykset ovat heti paljon suuremmat. Riskit korkeammat, kun ei ole toista jalkaa korjaamassa tehtyjä virheitä.
Sama periaate pätee myös vuorikiipeilyssä. Mutta koska maasto on vaaralisempi, lajissa ollaan varovaisempia. Kiipeilyssä on kolmen pisteen sääntö: Neljästä raajasta pitää aina kolmen olla kosketuksessa kiveen. Siirtoja tehdään yksi jalka, yksi käsi kerrallaan.
Yksinhuoltajana väsyin nopeasti kannattelemaan perhettä yksin, eikä kukaan ollut ottamassa vastaan, kun kaaduin. Seuraukset näkyivät heti lapsissa, kun ei ollut toista aikuista tasapainottamassa tekemiäni virheitä. Koko keho, perhe, alkoi väistämättä vääntyä ja kasvaa väärään asentoon, kun painopitse siirtyi ja kaikki keskittyi yhden jalan päälle.
Nyt elämässäni on uusi mies. Ei mikään proteesi.
Uusi jalka on vahva ja kävelee välillä omia teitään. Sillä on oma tahto, enkä aina pysy perässä. Mutta löydämme aina lopulta yhteisen rytmin ja suunnan. Yhteisaskelta täytyy harjoitella kuten tanssikuvioita.
Mutta olo on kuin ihmisellä, joka on saanut liikuntakykynsä takaisin. Joka vielä epäuskoisesti harjoittelee kävelyä. Ihmettelee, voiko tähän uuteen luottaa? Pelko jalan pettämisestä, uudesta kaatumisesta on suuri. Välillä askel on viela haparointia, kompastelua. Mutta usko kasvaa jokaisella askeleella.
Hiljalleen katse kohoaa, huomio siirtyy jalasta maisemiin: kuinka kaunista ympärillä onkaan! Tienvarressa kasvaa ihmeellisiä kasveja ja outoja hedelmiä, joita en ollut huomannut vuosiin, keskittyessäni hankalaan raajarikkoiseen vaellukseeni.
Uusi tasapaino vaikuttaa koko kehon asentoon ja kasvuun. Kun seisoo kahdella vahvalla, itsenäisesti maahan juurtuneella jalalla, selkä on suora ja pää pystyssä.
Hei! Kiinnostava blogi sinulla ja pidän tyylistäsi kirjoittaa!
VastaaPoistaTuttuja fiiliksiä... Mulla lapset 9 v ja alle 1 v, toki hieman eri tilanne, kun lasten isän kanssa ei olla missään vaiheessa asuttu yhdessä. Hän on ollut enemmänkin vierailevä tähti meidän elämässä, tosin nyt lähdetty selkeesti eri suuntiin.
Mutta siis. Yllättävän kauan piti kompuroida, että saa oman elämän ja arjen balanssiin... helposti menee valtavirran mukaan, tekee (tai yrittää) tehdä ja hoitaa asioita niinkuin muutkin, ja silti tai juuri siksi on koko ajan paha ja riittämätön olo. Oon onnellinen kun oon oppinut tekemään meidän elämästä leppoista ja sellaista, jossa me viihdytään.
Kevyitä askelia sulle ja uudelle jalallesi! :P
Moi Maiju! Kiitos palauttestasi! Siitä tuli hyvä mieli. Tänään hyvin tervetullutta :) Ehkä jokaisen äidin ja oikeastaan jokaisen ihmisen on opittava elämänsä aikana hyväksymään oma vajaavaisuutensa ja epätäydellisyytensä. Lapset ovat siinä oivia opettajia. Ei ole helppoa, mutta miten sitä muuten voisi kasvaa? Terkkuja Berliinistä!
Poista